Author: maisa miisanen omassa persoonassaan
Title: Congratulations, I hate you
Genre: angstttt joo moi.
Rating: R
Pairing: eiooooo
Disclaimer: en omista gerrua enkä mikesiä enkä donnaa mut ton lampun joo moi. ja biisi josta nimen revin on.... *rumpujen pärinää* ALESANAN. joo terve.
A/N: moi. angsti pääl ihme juttu kuule. osallistuu kolme ikärajaa-haasteeseen, alotin sen uusiks, mikey aiheena terve.
Gerard katselee jotain randomia, joka on kiinni katossa. Se jokin on harmaa, tumman harmaa, ja roikkuu meidän kotona siinä kohtaa, missä kuuluisi olla lamppu. Hetken tutkailtuaan Gerard tajuaa käydä napsauttamassa valokatkaisijaa oven vieressä, ja tajuaa, mikä se on. Se on lamppu. Uskomatonta.
Äiti suuttui mulle kun mä sanoin sen lamppua rumaksi, se sanoi että se on oikeasti hieno ja kaunis design-työ, tilattu Suomesta, kahdenkymmenen tuhannen designiä. No jee. Olisi mullakin ollut tarvetta sille parillekymmenelle tonnille, mitä sillä oli ilmeisesti varaa haaskata johonkin helvetin rumaan lamppuun. No antaa olla. Se huusi mulle, että mä en tajua mitään, että mä olen tyhmä, ja mä olen niiin mies. On se hauskaa kuulla, että mä olen niiin mies. No, ihme juttu, mä olen mies, vaikka muun muassa isä ei niin sanokaan, vaan se sanoo, että mä olen enemmän nainen kuin mies. Mä en ymmärrä, mistä se sen keksi, mutta ihan sama, ei vittuakaan kiinnosta, joten se siitä sitten.
Ehkä mä olen kuitenkin mies, ihmiset sanoo, että miehet uskaltaa, ja kerrankin mä uskallan jotain. Mä en uskalla edes narisevia saranoita öljytä, sillä mä pelkään romauttavani koko oven ja saman tien talon maan tasalle, joten mä jätän sen suosiolla Gerardin tehtäväksi. Mutta nyt mä uskallan, ei millään ovella ole mitään väliä, mutta tällä on väliä, tällä on ihan helvetisti väliä.
Mä uskallan, mä en pelkää. Mä painan sen ranteelle, enkä mä pelkää edelleenkään, lähinnä innolla odotan, mitä tulemaan pitää. Mä en ole koskaan ennen edes kokeillut tällaista, mutta nyt mä kokeilen, koska nyt mä uskallan, en mä ole ennen uskaltanut tehdä tällaista, mutta onneksi mä uskallan nyt. Mä haluan tietää, onko se totta, kun ihmiset sanoo, että se helpottaa. Ehkä se helpottaa, mutta tuskin, en mä usko, että mikään helpottaa mua juuri nyt, mulla on sen verran paha olla. Mutta kai se on ihan normaalia haluta parantaa omaa oloaan, ja mä teen sen näin, ainakin yritän. Ei väliä, auttaako se, kyllä se auttaa, mä tiedän että auttaa, pelkästään se, että mä uskallan, helpottaa mun oloa.
Se ei ole edes terävä, mutta ei se haittaa. Mä tiedän, että mä onnistun tässä, jos mä riittävästi haluan, mä onnistun edes kerran elämäni aikana. Mä olen onnellinen siitä, että mä onnistun, ja se antaa mulle energiaa painaa terää iholle. Ei se teräkään ole mun omani, vaan Gerardin, mä näpistin siltä yhden sen mattoveitsistä, koska ei mulla ole omaakaan. Gerard on lahjakas missä vain se haluaa olla, ja siksi äiti antaa sille rahaa tehdä niitä juttuja. Mä sen sijaan en saa koskaan siltä rahaa, koska mä olen huono, enkä edes tajua, miten hieno joku kahdenkymmenen tuhannen dollarin lamppu on. Suomalaista designiä. Jumalauta, en mä edes tiedä, missä on Suomi! Ei mun tarvitsekaan sitä tietää, ei se vaikuta mitenkään mun elämään. Se vaikuttaa, että uskallanko mä tehdä sen. Mun mieleen välähtää ajatus, että ehkä mä en uskallakaan tehdä sitä, ja se saa mut pelkäämään hitusen, ja se saa myös mut painamaan terän syvemmälle ranteeseen. Iho pysyy edelleen kasassa, mutta mä liikautan terää ranteella, ja pienestä, viiltävästä kivusta mä tunnen, että iho rikkoutuu viimein. Mä nostan ranteen kasvojeni tasalle, haavasta valuu verta, ei kauhean paljon, mutta tulee kuitenkin. Mä en halua jättää sitä yksin, eikö tän koko jutun idea ole, että sattuu? Tää yksi viilto ei sattunut yhtään, enkä mä näin ollen onnistunut. Vittumaista. Äkillisestä vittuuntumisen tunteesta mä painan terän uudestaan ranteelle, ja vedän uudestaan, tällä kertaa painan niin kovaa, että iho murtuu heti, ja vedän pitkän haavan käden puolelta toiselle. Ei se tunnu hyvältä, mutta ehkä aavistuksen verran mä pidän siitä, miltä veri näyttää, kun se kerääntyy pitkään haavaan. Viivaan kerääntyy punaisia verihelmiä, jotka kasvavat nopeasti ja lähtevät sitten vierimään kohti sormia, koska mulla on käsi alaspäin, mä seuraan punaisia viivoja, jotka valuvat mun sormiin päin.
Veri tipahtelee valkoiseen lavuaariin yksitellen sormien päistä, pieniä pisaroita tipahtelee tasaisesti tip, tip, tip. Mä tunnen outoa hyvää oloa, kun katselen, miten punaiset virrat valuvat viemäriin.
Kaiken pitää loppua aina, niin myös tän pienen hetkenkin, sillä en mä tietenkään muistanut lukita kylpyhuoneen ovea. Ovi lennähtää auki, mä käännyn katsomaan sen takana olijaa, kohtaan äidin katseen. Se katsoo silmät selällään mun kasvoista mun käsiin, jotka ovat verestä punaiset, mutta ei sano mitään. Se kääntyy kannoillaan, lyö oven kiinni ja häipyy. Mä painan pääni.
Kyllä mä sen tiesin, mutta en mä ehkä kuitenkaan olisi halunnut sitä uskoa. Ei se välitä, ei sitä kiinnosta, mä tiesin sen, mutta kai mä silti sain uskoa, että se välittää musta edes vähäsen, mutta ei sitten. Mä lasken pääni nojaamaan peiliin, suljen silmäni ja liikautan Gerardin mattoveitsen uudestaan vetämään ranteeseen haavan, toisenkin, monta uutta, ne risteilevät mun ranteessa, jokainen uusi kirveltää, niin että pian mulla on vain suuri tykytys ranteessa. Mä olen uupunut ja hengästynyt, enkä mä vilkaisekaan peiliin, vaan pesen kädet ja irvistelen, kun vesi repii haavoja. Enää se ei tunnu kovin hyvältä idealta.
Ovi aukeaa vasta toisen kerran sinä aikana kun mä olen kylppärissä, en mä tietenkään tajunnut sitä lukita, tyhmä kun olen. Miten jokainen tän talon asukas voi keksiä tunkea tänne juuri silloin, kun mä olen täällä? Perkeleen perkele. Kuten mä arvasin, tällä kertaa siellä on Gerard, jonka ilme on hyvin samanlainen kuin äidillä oli, kun se tunki tänne, mutta toisin kuin äiti, Gerard jää tuijottamaan mua. Se pitää ovea auki ja tuijottaa mua, karmit kehystävät sitä ja sen tuijotusta. Mä tuijotan siihen takaisin, en räpäytäkään silmiä, eikä sekään, sen katse vaan palloilee ylös alas samalla tavalla kuin äidin. Mua alkaa ahdistaa, mä käsken Gerardin häipyä. Se ei vastaa mitään, astuu vain lähemmäksi.
"Mee pois", mä pyydän, mutta nyt mun äänestä on hävinnyt se pienen pieni, kuviteltu särmä, joka vielä äsken siitä saattoi löytyä. Gerard ei mene mihinkään, liikkuu vain varovasti lähemmäksi, ja tarttuu mun käteen. Se kuuluu puhuvan enemmän itselleen kuin mulle, kun se kääntelee varovasti mun kättä käsissään, ja sitten se kääntyy ja ottaa seinässä olevasta koukusta pyyhkeen, jota se pyrkii painamaan mun käteen. Siinä vaiheessa mä kuitenkin tajuan, mitä se yrittää, ja mut valtaa yhtäkkinen raivo sitä kohtaan. Millä helvetin oikeudella se ensin on niin helvetin hyvä kaikessa ja saa äidin toivomaan, että mä olisin samanlainen, ja sitten äkkiä se keksii vielä tunkea tänne ja paketoida mun käden ja voi perkele! Jos se sen tekisi, se olisi äidin mielessä vieläkin parempi, mä tiedän sen. Mä tunnen niin suurta inhoa ja vihaa Gerardia kohtaan, että sen ainoan hetken, kun se on paikallaan ja katsoo mua, mä käytän hyväkseni ja lyön jollain tuntemattomilla voimilla sitä kasvoihin.
Mä en tajua, mitä sitten tapahtui, mutta seuraavan kerran kun mä tajuan jotain, mä istun kylpyammeen pohjalla. Yksin. Liian yksin. Mä onnistuin ajamaan Gerardin pois, no tietenkin onnistuin, mitä muutakaan mä voin olettaa, mä vedän sitä turpaan ja sekö sitten rupeaa vielä paketoimaan mun käsiä? Niin kuin mä sanoin, se on fiksu jätkä, ei se mitään rupea. Miten usein mä olen toivonutkaan, että se ei olisi fiksu, että se olisi edes puoleksi niin tyhmä kuin mä, koska mä itse en olisi ikinä älynnyt lähteä, vaikka joku olisikin vetänyt mua turpiin. En mä tietenkään olisi tajunnut, mähän olen tyhmä. Idiootti. Mäntti. Pälli. Miten sen haluaakaan sanoa. Ja koska mä olen tyhmä idiootti mäntti pälli, mä pillahdan itkuun. Vittu mä olen mäntti.
Mikey vitun Way, mä niin vihaan sua.
Title: Congratulations, I hate you
Genre: angstttt joo moi.
Rating: R
Pairing: eiooooo
Disclaimer: en omista gerrua enkä mikesiä enkä donnaa mut ton lampun joo moi. ja biisi josta nimen revin on.... *rumpujen pärinää* ALESANAN. joo terve.
A/N: moi. angsti pääl ihme juttu kuule. osallistuu kolme ikärajaa-haasteeseen, alotin sen uusiks, mikey aiheena terve.
Gerard katselee jotain randomia, joka on kiinni katossa. Se jokin on harmaa, tumman harmaa, ja roikkuu meidän kotona siinä kohtaa, missä kuuluisi olla lamppu. Hetken tutkailtuaan Gerard tajuaa käydä napsauttamassa valokatkaisijaa oven vieressä, ja tajuaa, mikä se on. Se on lamppu. Uskomatonta.
Äiti suuttui mulle kun mä sanoin sen lamppua rumaksi, se sanoi että se on oikeasti hieno ja kaunis design-työ, tilattu Suomesta, kahdenkymmenen tuhannen designiä. No jee. Olisi mullakin ollut tarvetta sille parillekymmenelle tonnille, mitä sillä oli ilmeisesti varaa haaskata johonkin helvetin rumaan lamppuun. No antaa olla. Se huusi mulle, että mä en tajua mitään, että mä olen tyhmä, ja mä olen niiin mies. On se hauskaa kuulla, että mä olen niiin mies. No, ihme juttu, mä olen mies, vaikka muun muassa isä ei niin sanokaan, vaan se sanoo, että mä olen enemmän nainen kuin mies. Mä en ymmärrä, mistä se sen keksi, mutta ihan sama, ei vittuakaan kiinnosta, joten se siitä sitten.
Ehkä mä olen kuitenkin mies, ihmiset sanoo, että miehet uskaltaa, ja kerrankin mä uskallan jotain. Mä en uskalla edes narisevia saranoita öljytä, sillä mä pelkään romauttavani koko oven ja saman tien talon maan tasalle, joten mä jätän sen suosiolla Gerardin tehtäväksi. Mutta nyt mä uskallan, ei millään ovella ole mitään väliä, mutta tällä on väliä, tällä on ihan helvetisti väliä.
Mä uskallan, mä en pelkää. Mä painan sen ranteelle, enkä mä pelkää edelleenkään, lähinnä innolla odotan, mitä tulemaan pitää. Mä en ole koskaan ennen edes kokeillut tällaista, mutta nyt mä kokeilen, koska nyt mä uskallan, en mä ole ennen uskaltanut tehdä tällaista, mutta onneksi mä uskallan nyt. Mä haluan tietää, onko se totta, kun ihmiset sanoo, että se helpottaa. Ehkä se helpottaa, mutta tuskin, en mä usko, että mikään helpottaa mua juuri nyt, mulla on sen verran paha olla. Mutta kai se on ihan normaalia haluta parantaa omaa oloaan, ja mä teen sen näin, ainakin yritän. Ei väliä, auttaako se, kyllä se auttaa, mä tiedän että auttaa, pelkästään se, että mä uskallan, helpottaa mun oloa.
Se ei ole edes terävä, mutta ei se haittaa. Mä tiedän, että mä onnistun tässä, jos mä riittävästi haluan, mä onnistun edes kerran elämäni aikana. Mä olen onnellinen siitä, että mä onnistun, ja se antaa mulle energiaa painaa terää iholle. Ei se teräkään ole mun omani, vaan Gerardin, mä näpistin siltä yhden sen mattoveitsistä, koska ei mulla ole omaakaan. Gerard on lahjakas missä vain se haluaa olla, ja siksi äiti antaa sille rahaa tehdä niitä juttuja. Mä sen sijaan en saa koskaan siltä rahaa, koska mä olen huono, enkä edes tajua, miten hieno joku kahdenkymmenen tuhannen dollarin lamppu on. Suomalaista designiä. Jumalauta, en mä edes tiedä, missä on Suomi! Ei mun tarvitsekaan sitä tietää, ei se vaikuta mitenkään mun elämään. Se vaikuttaa, että uskallanko mä tehdä sen. Mun mieleen välähtää ajatus, että ehkä mä en uskallakaan tehdä sitä, ja se saa mut pelkäämään hitusen, ja se saa myös mut painamaan terän syvemmälle ranteeseen. Iho pysyy edelleen kasassa, mutta mä liikautan terää ranteella, ja pienestä, viiltävästä kivusta mä tunnen, että iho rikkoutuu viimein. Mä nostan ranteen kasvojeni tasalle, haavasta valuu verta, ei kauhean paljon, mutta tulee kuitenkin. Mä en halua jättää sitä yksin, eikö tän koko jutun idea ole, että sattuu? Tää yksi viilto ei sattunut yhtään, enkä mä näin ollen onnistunut. Vittumaista. Äkillisestä vittuuntumisen tunteesta mä painan terän uudestaan ranteelle, ja vedän uudestaan, tällä kertaa painan niin kovaa, että iho murtuu heti, ja vedän pitkän haavan käden puolelta toiselle. Ei se tunnu hyvältä, mutta ehkä aavistuksen verran mä pidän siitä, miltä veri näyttää, kun se kerääntyy pitkään haavaan. Viivaan kerääntyy punaisia verihelmiä, jotka kasvavat nopeasti ja lähtevät sitten vierimään kohti sormia, koska mulla on käsi alaspäin, mä seuraan punaisia viivoja, jotka valuvat mun sormiin päin.
Veri tipahtelee valkoiseen lavuaariin yksitellen sormien päistä, pieniä pisaroita tipahtelee tasaisesti tip, tip, tip. Mä tunnen outoa hyvää oloa, kun katselen, miten punaiset virrat valuvat viemäriin.
Kaiken pitää loppua aina, niin myös tän pienen hetkenkin, sillä en mä tietenkään muistanut lukita kylpyhuoneen ovea. Ovi lennähtää auki, mä käännyn katsomaan sen takana olijaa, kohtaan äidin katseen. Se katsoo silmät selällään mun kasvoista mun käsiin, jotka ovat verestä punaiset, mutta ei sano mitään. Se kääntyy kannoillaan, lyö oven kiinni ja häipyy. Mä painan pääni.
Kyllä mä sen tiesin, mutta en mä ehkä kuitenkaan olisi halunnut sitä uskoa. Ei se välitä, ei sitä kiinnosta, mä tiesin sen, mutta kai mä silti sain uskoa, että se välittää musta edes vähäsen, mutta ei sitten. Mä lasken pääni nojaamaan peiliin, suljen silmäni ja liikautan Gerardin mattoveitsen uudestaan vetämään ranteeseen haavan, toisenkin, monta uutta, ne risteilevät mun ranteessa, jokainen uusi kirveltää, niin että pian mulla on vain suuri tykytys ranteessa. Mä olen uupunut ja hengästynyt, enkä mä vilkaisekaan peiliin, vaan pesen kädet ja irvistelen, kun vesi repii haavoja. Enää se ei tunnu kovin hyvältä idealta.
Ovi aukeaa vasta toisen kerran sinä aikana kun mä olen kylppärissä, en mä tietenkään tajunnut sitä lukita, tyhmä kun olen. Miten jokainen tän talon asukas voi keksiä tunkea tänne juuri silloin, kun mä olen täällä? Perkeleen perkele. Kuten mä arvasin, tällä kertaa siellä on Gerard, jonka ilme on hyvin samanlainen kuin äidillä oli, kun se tunki tänne, mutta toisin kuin äiti, Gerard jää tuijottamaan mua. Se pitää ovea auki ja tuijottaa mua, karmit kehystävät sitä ja sen tuijotusta. Mä tuijotan siihen takaisin, en räpäytäkään silmiä, eikä sekään, sen katse vaan palloilee ylös alas samalla tavalla kuin äidin. Mua alkaa ahdistaa, mä käsken Gerardin häipyä. Se ei vastaa mitään, astuu vain lähemmäksi.
"Mee pois", mä pyydän, mutta nyt mun äänestä on hävinnyt se pienen pieni, kuviteltu särmä, joka vielä äsken siitä saattoi löytyä. Gerard ei mene mihinkään, liikkuu vain varovasti lähemmäksi, ja tarttuu mun käteen. Se kuuluu puhuvan enemmän itselleen kuin mulle, kun se kääntelee varovasti mun kättä käsissään, ja sitten se kääntyy ja ottaa seinässä olevasta koukusta pyyhkeen, jota se pyrkii painamaan mun käteen. Siinä vaiheessa mä kuitenkin tajuan, mitä se yrittää, ja mut valtaa yhtäkkinen raivo sitä kohtaan. Millä helvetin oikeudella se ensin on niin helvetin hyvä kaikessa ja saa äidin toivomaan, että mä olisin samanlainen, ja sitten äkkiä se keksii vielä tunkea tänne ja paketoida mun käden ja voi perkele! Jos se sen tekisi, se olisi äidin mielessä vieläkin parempi, mä tiedän sen. Mä tunnen niin suurta inhoa ja vihaa Gerardia kohtaan, että sen ainoan hetken, kun se on paikallaan ja katsoo mua, mä käytän hyväkseni ja lyön jollain tuntemattomilla voimilla sitä kasvoihin.
Mä en tajua, mitä sitten tapahtui, mutta seuraavan kerran kun mä tajuan jotain, mä istun kylpyammeen pohjalla. Yksin. Liian yksin. Mä onnistuin ajamaan Gerardin pois, no tietenkin onnistuin, mitä muutakaan mä voin olettaa, mä vedän sitä turpaan ja sekö sitten rupeaa vielä paketoimaan mun käsiä? Niin kuin mä sanoin, se on fiksu jätkä, ei se mitään rupea. Miten usein mä olen toivonutkaan, että se ei olisi fiksu, että se olisi edes puoleksi niin tyhmä kuin mä, koska mä itse en olisi ikinä älynnyt lähteä, vaikka joku olisikin vetänyt mua turpiin. En mä tietenkään olisi tajunnut, mähän olen tyhmä. Idiootti. Mäntti. Pälli. Miten sen haluaakaan sanoa. Ja koska mä olen tyhmä idiootti mäntti pälli, mä pillahdan itkuun. Vittu mä olen mäntti.
Mikey vitun Way, mä niin vihaan sua.
Kommentit