Author: maisamiisa
Title: Olen idiootti
Genre: drama? ehkä fluffy.
Fandom: Aiden
Rating: PG-13
Pairing: wiL Francis/Nick Wiggins
Disclaimer: en omista näitä setiä enkä starbucksia, tätä ei oo koskaan tapahtunut ja poks. Tälle repäisin nimen Zen Cafén biisistä Idiootti, jota oon kuunnellut hyyyvin paljon.

A/N: Katkaistaan hyvin alkanut Twilight-vyöry ja tungetaan Aidenia väliin. Eli siis, tää on ikään kuin jatko-osa aikaisemmalle ficille, It's cold tonightille. Joten nii. Oli hauskaa, ainakin melkeen, ja hihih. Saa kommentoida. Kiitos ja hei.



Miten vaikeaa on unohtaa yksi jätkä?

Mun mielessä kummittelee se yksi, jonka mä tapasin Alki Beachilla. Se häiritsee aika pahasti, sillä mä en pidä ajatusteni laadusta, esimerkiksi siitä, että mä ajattelen, että mä haluaisin tavata sen toistekin. En mä halua, voi herran jestas! En mä halua, ennen kuin me lähdettiin omilla busseillamme omiin suuntiimme, mä, voi luoja, nukuin sen olkaa vasten jokaisen jokaisessa kolmessa bussissa, joissa me istuttiin, ja se nojasi päätään mun päähän! Ja vielä vähän ennen sitä - en mä halua muistaa, voi luoja, en mä halua - me vedettiin toisiamme käteen. Bussipysäkillä. Luoja, mä olen kuollut. Ainakin toivottavasti, sillä jos joku saa kuulla tästä, mä olen vielä kuolleempi.


Starbucks on ihan täynnä, ja taustalla soi Nirvanan Smells Like Teen Spirit. Nirvana on pyörinyt täkäläisissä kahviloissa tiuhaan, sillä no, Nirvanahan on täältä Seattlesta, ja totta kai me ollaan jotakuinkin uusimmasta menestystarinastamme ylpeitä. Mäkin ehkä jopa saatan olla, mutta en tiedä. Musiikki on liian kovalla, mä en pidä Nirvanasta, en mä tiedä miksi, mutta se nyt vain ei oikein iske. Tylsää.

Mä kulautan kurkkuuni loput pahanmakuisesta juomastani, josta mä maksoin itseni kipeäksi. Joku random mun tuttu oli kehunut, että Starbucksin juuri se, jonka nimeä mä en osaa enkä aio edes yrittää ääntää, on ihan helvetin hyvää. Ilmeisesti se tuttu ei sitten ole mun ystäväni, koska juoma, jonka viimeiset pisarat mä juuri kumosin nieluuni, on aika paskaa. En mä jaksa valittaa, kofeiinia joka tapauksessa, ja mua väsyttää vähän helvetin paljon. Ei, en ole miettinyt sitä mysteeristä valkopaitaa. Pois se minusta. Enkä ainakaan ole fantasioinut yhtään mitään. Ei, ei ei, en mä ole mikään homo. Aikuisten oikeasti.

Mä olen nähnyt harhoja siitä jätkästä vaikka kuinka usein, ja taas mä näen sen. Mä näen sen seisomassa ikkunan takana, kuikuilemassa sisään, varmaan vapaata paikkaa etsien. Mä puristan silmäni umpeen, ne harhat eivät ole koskaan kivoja, ne antavat turhaa toivoa siitä, että mä voisin nähdä sen jossain, kun mä en kuitenkaan tule näkemään sitä yhtään missään. Voi helvetti.

Mun harhakuvani näyttää kumman ruumiilliselta, sillä seuraavaksi se avaa oven ja astuu sisään meluisaan kahvilaan. Mun harhojen on täytynyt laajentua myös sen valkopaitaisen pojan ulkopuolelle, jos se kerran saa sen oven auki, ja se on aavistuksen verran pelottavaa, mä alan oikeasti pelätä mielenterveyteni puolesta.

Nyt se harha astelee tiskille, sanoo jotain sille mustahiuksiselle naiselle, joka kääntyy tökkimään sitä laitetta, josta saa kahvia. Harha katselee ympärilleen, ei näe ketään tuttua missään, sillä kun se saa käteensä muovitötsän, se suuntaa ainoaan vapaaseen kahden hengen pöytään, joka on kaiken lisäksi ihan lähellä mua. Voi luoja, voi luoja, voi luoja. Miksi juuri nyt, juuri täällä.

Mä päätän, että on mun aikani poistua, ja sitten mä teen todella taitavan havainnon. Että mä pääsisin ulos, mun pitää kävellä sen ohi. Mutta ehkä se on ihan hyvä, jos se on harhaa, se vain juo kahviaan eikä huomaa mua, sillä mun harhat eivät ole koskaan puhuneet mulle, ja jos se on totta, se varmasti tunnistaa mut. Tai ehkä se ei haluakaan tunnistaa mua? Ei, nyt ajatukset seis. Mä kerään perseeni tuolista ja lähden pujottelemaan pöytien välistä. Mä jään laukustani kiinni yhteen tuoliin, jossa istuu pieni blondi pissis, mä onnistuin tönäisemään sitä niin, että sen täydellisen vaalealle kädelle heilahtaa kahvia, se nyrpistää nenäänsä nähdessään ensin kahvit kädellään ja sitten mun ulkomuodon, mä en niin sanotusti ole joka äidin unelmavävy. Mä onnistuisin kai säikäyttämään kuoliaaksi jonkun äidin, jos joku tytär raahaisi mut näytille. Hei, mustahan voi tulla isona vaikka palkkamurhaaja! Sen kun vaan ottaa mut käsipuoleen ja esittelee kotonaan poikaystävänään - jos on mies, sitä taatumpi tulos. Ja takaisin pissikseen, se alkaa selittää jotain kundilleen, joka katsoo välikohtausta silmät pyöreinä, miten kaikki köntykset päästetään näinkin julkisille paikoille. Kiitos vaan. Kai mä olen se musta kärpänen sen vaaleanpunaisessa hattaraelämässä.

Yksi hyvä puoli siinä pissiksessä on, mun anteeksipyyntöni, jotka tuntuvat kaikuvan kuuroille korville, herättävät sen pojan. Mä vilkuilen syrjäsilmin sitä, se on kohottanut katseensa pöydän pinnasta. Mä odotan kauhulla - ei, mitä mä selitän, innolla, ei, kauhulla, mun kaksi persoonaani taistelevat taas vaihteeksi keskenään -, mitä tulee tapahtumaan, tunnistaako se mut. Mä jatkan matkaani eteenpäin sen pissiksen ja sen fruittaripoikaystävän ohi, ja kun mä olen kulkemassa sen jätkän ohi, se pysäyttää mut. Uskomatonta, että mulle käy juuri näin hyvä - ei, huono - tuuri, että mä törmään siihen täällä. Tää on pelottavaa.

Se käskee mun istua pöytään, mä mietin hetken, vastustelisinko, mutta mun yliluonnollinen uteliaisuuteni saa mut istumaan sitä vastapäätä. Mua naurattaa jostain hyvin, hyvin omituisesta syystä, joka ei aukea mulle ollenkaan. Se on se mun toinen persoonani, ihan varmasti. Tai kolmas. Kuinkakohan monta mulla niitä on?

Se katselee mua mukinsa reunan yli, mä painan katseeni käsiin. Mulle tulee liian selkeästi mieleen edelliskerta kun me nähtiin, ja mä en voi sille mitään, että mä muistan, miten hyvältä se tuntui olla sen sylissä, sen käsi mun farkuissa, ja miten se nauroi sitä, että mulla ei ole boksereita. Se oli vain niin kivaa, en mä tiedä miksi, ja nyt se sama kiva tunne yrittää tulla takaisin. Voi luoja. En mä halua. Voi helvetti.

"Säkin muistat." Ai, näkeekö sen mun ilmeestä?

"Muistan."

"Mäkin muistan."

"Eiköhän se ole aika ilmeistä." Mä hymyilen kuitenkin, vaikka suupielet tuntuvat betonilta. Nenää aristaa edelleen vähän, se taisi murtua silloin viikko sitten lauantaina. Poika laskee mukinsa pöydälle ja tutkii mua estottomasti katseellaan, mä en pidä siitä.

"No mitä sulle kuuluu?"

"Miten niin?" Mä olen heti varuillani, en mä edes tiedä, miksi.

"Olit sillon vähän huonossa kunnossa. Tai sun naamas oli."

"No ihan hyvää mulle kuuluu. Mitä sulle sitten?"

"Ei ihmeempiä. Oon ikävöinyt sua, ei sen enempää", poika sanoo ja virnistää. Mä jännityn kireäksi kuin viulunkieli, heittääkö se läppää vai oliko sillä oikeasti…? Ei. Heittää läppää.

"Mullakin oli sua", mä menen mukaan läppään, nojaudun ihan huomaamattanikin lähemmäksi poikaa. Sekin kumartuu, hörppää kahviaan. Se nuolaisee huuliaan kevyesti, ja sitten se kumartuu vieläkin eteenpäin ja painaa huulensa mun huulille. Mä räväytän silmäni ammolleen, mitä helvettiä tää on? Mä vain istun paikoillani, sitten mä tajuan, että mun saattaisi ehkä kannattaa suudella takaisin. Musta tuntuu hyvältä olla sen suudeltavana, se on taitava, mutta silti mun mieltä varjostaa ihan hitusen verran se, että mä tiedän, että tääkin on läppää. Mutta ehkä mä saan ottaa kaiken ilon irti läpästä? Ehkä se on ihan sallittua.

"Sä näytät hyvältä tänään", se sanoo, kun se nojautuu taas taaksepäin ja hymyilee.

"Voi kiitos", mä nauran. "Toisin kuin sä."

"Kiitos!" se huudahtaa piruillen. "Ai enkö mä näytäkään hyvältä? Mutkun äiti sanoi..."

"Joo joo, mutta äidit nyt aina", mä hymyilen, nyt ontommin. Joo, ei äidit aina. Ei esimerkiksi mun äiti. Sitä ei kiinnosta, miten epätasapainoinen mä olen ja miten kaaoottinen lapsuus mulla oli. Ei se välitä, se välittää tasan kahdesta asiasta: työpaikastaan ja viinasta. Siinä sitten kaikki mun äidistäni.

"Ai jaa." Poika mutristaa alahuultaan, esittää murjottavansa. "Mä en anna tätä sulle koskaan anteeksi."

"Voi ei, miten mä kestän tän kauhean vastoinkäymisen", mä huokaan dramaattisesti ja vien käden otsalleni. "Oi prinssi Urhea, sallinettehan minun edes tietää nimenne?"

"Mä olen Nick."

"Nick?" Nick? Kuinkakohan monta Nickiä mä mahdan tuntea? Hyvin monta. Ja ainakin kolme niistä on jossain mun elämän vaiheessa hakannut mut. Nam.

"Nick! Vai eikö Nicholas oo jotenkin turhan pitkä nimi?"

"Ehkä joo, ja se on just sellainen prinssi urhea-nimi, eikä sovi sulle."

"Sopiihan! Mä pelastin sun kenkäskin!"

"No joo", mä myönnän. "Se oli sun suurin ja hienoin urotekosi, ja mä olen ikuisessa kiitollisuudenvelassa siitä sulle. Voi kiitos, arvon prinssi Nicholas."

"Turpa kiinni nyt", se nauraa.

"Emmä tahdo!"

"Miten mä saisin suljettua sun suun?"

"Kokeile vaikka pussata."

"Okei", se virnistää, ojentaa kätensä, tarttuu mua niskan takaa, vetää mut taas pöydän yli lähemmäs ja sitten mä jo tunnen vajoavani tiedottomuuteen, jonka vain sen huulet saavat aikaan. Ei, mä en pyörry enkä mitään muutakaan, mutta musta vain tuntuu liian hyvältä olla sen lähellä. Mä en pidä siitä tunteesta ja samaan aikaan rakastan sitä - ristiriitaista. Ärsyttävän ristiriitaista. Mä haluan päästä eroon kahden persoonallisuuden haitoista. Mä haluan sen lähemmäksi itseäni, mä ojennan molemmat käteni, lasken toisen käteni sen poskelle, hieron sitä peukalolla. Sitä hymyilyttää, muakin.

"Oi, mä tykkään susta", se, Nick, sanoo.

"Mäkin susta", mä sanon edelleen vähän hölmistyneenä omien persoonallisuuksieni riidoista. Mä unohdun tuijottamaan sitä valkopaitaa silmät suurina, se nauraa mun ilmeelle, kaataa kurkkuunsa pahvitötsästä loput, avaa kannen ja katsoo harmissaan pohjalle. Se kohauttaa olkiaan, mä tuijotan sen jokaista liikettä. Se kerää huolellisesti hupparinsa tuolin selkänojalta.

"Oli hauskaa nähdä taas", se sanoo, asettelee hupparin käsivarrelleen ja katsoo mua. "Ehkä nähdään taas." Niine hyvineen se kääntää selkänsä mulle, mä seuraan sen joustavia askelia, kun se menee roskiksen kautta ulko-ovelle. Taakseen katsomatta se avaa oven ja astuu ulos. Ovi kolahtaa kiinni samalla hetkellä kun se menee pois näkyviltä ikkunasta, enkä mä osaa muuta kuin istua paikoillani.

Kyllä mä tiesin, että se oli läppää, mutta silti mä taidan olla pettynyt sen lähdöstä, ja kerrankin mun kaikki persoonani ovat samaa mieltä siitä, että mä olen idiootti.