Author: maisapa maisa
Title: Siellä on taivas
Genre: angst, ehkä jtn fluffyyn viittaavaa ?
Characters: Gerard, Mikey, Frank
Rating: PG-13
Fandom: My Chemical Romance
Pairing: voi ajatella Frikeyksi jos haluaa
Disclaimer: en omista ketää mainituista henkilöistä, vain ja ainoastaan tapahtumat, en saa rahaa enkä mitään muutakaan ja pidän vain hauskaa paitsi että en mutta ihan sama.

A/N: oli kivaa. osallistuu kolme ikärajaa-haasteeseen

Gerard. Mistä mä sen sukunimeä muistan, vaikka mä olen sen kuullut ainakin viidesti, kun se yksi ylistää sitä jatkuvasti. Sen ylistys alkaa pursua ulos korvista, mutta Mikey tuntuu jumaloivan isoveljeään. En mä tiedä edes Mikeyn sukunimeä, en mä edes ole varma, onko se sama kuin sillä Gerardilla. Mistä mä sen voisin tietää.

Mikey hehkuttaa isoveljensä mahtavuutta jatkuvasti, eikä mua jaksaisi oikeastaan kiinnostaa, mutta Mikeyn mieliksi mä kuitenkin kuuntelen, mitä sillä on sanottavanaan, sillä en mä kehtaa kieltäytyäkään. Niin suloisen koiranpentumaisesti Mikey veljeään palvoo, että kai sille täytyy antaa mahdollisuus hehkuttaa sitä edes niinä aikoina, kun se on mun kanssa, kun ei se voi kotonaan. Sen veli ei suhtaudu siihen yhtään samalla lailla kuin Mikey siihen.

Mikey makaa selällään maassa, ja sitä naurattaa. Muakin naurattaa, en mä edes tajua, miksi. Kai meillä on taas jotain ihan omaa hauskaa. Mä nauran kun katson poikaa, joka nauraa ja katselee taivaalle.

”Siellä on taivas.” Mikey onnistuu vaikenemaan hetkeksi, ja tekee sen kunniaksi vaikuttavan havainnon.

”Kyllä, siellä on taivas.”

”Siellä on taivas.”

”Joo.” Mä tuijotan Mikeya, joka katsoo taivaalle silmät suurina, valkoiset pilvet heijastuvat hailakanruskeista silmistä. Sen liian suuri huppari leviää hiekalle sen molemmin puolin, se itse hupparinsa sisällä on pieni ja hontelo. Mä arvaan, että se on lainannut paitaa veljensä kaapista, se jumaloi Gerardia ja Gerardin tapaa liikkua ja puhua ja pukeutua. Poika näyttää valuvan pois tästä maailmasta, ja mä en sitä kisko takaisin, tuolla ilmeellä katsoessaan se ei kuule, jos sille puhuu.

Äkkiä poika ponnistaa istualleen ja kääntyy katsomaan mua.

”Uskotsä taivaaseen, Frank?”

”En mä tiedä”, mä vastaan yllättyneenä pojan yhtäkkisestä, turhan hengellisestä kysymyksestä. ”Uskotko sä sitten?”

”Miksen”, se vastaa epämääräisesti ja nostaa taas katseensa sinisyyteen. ”Kai mä siihen uskon. Ehkä.”

”Sä uskot että tuolla jossain on parempi paikka ihmisille?”

”Joo. Pakko kai, ei se muutenkaan voi olla. Ei ihminen vaan voi lakata olemasta.” Mua alkaa hermostuttaa Mikeyn kysymykset ja epämääräiset vastaukset, mä en tiedä, mitä se ajaa takaa niillä. Yhtä kaikki ne ovat pelottavia, ja se miettii ihan selvästi jotain, mutta jos mä kysyn, ei se vastaa. Sitä pitää vain odottaa, että se kertoo itse.

”Frank, haluutsä nähdä jotain?” Mikey kysyy ja tuijottaa mua silmiin. Mä en tiedä, mihin se jotain liittyy, mutta yhtä kaikki mä nyökkään. Mä tuijotan Mikeya silmä kovana, kun se siirtyy seisaalleen nousematta lähemmäksi mua. Kun se istuu ihan mun edessä maassa, mä istun jalat ristissä hiekalla ja odotan, mitä tulemaan pitää.

Mikey alkaa kääriä ensin vasenta hihaansa ylös ja paljastaa valkoisen ihon sen alla, se ei ole ruskettunut yhtään, sillä on aina joku liian iso huppari päällä. Se taittelee huolellisesti kyynärtaipeeseen vasemman hihansa ja siirtyy oikean kimppuun.

Mun silmäni laajenevat, kun mä näen sen käden. Pitkiä viivoja on pitkittäin ja poikittain pitkin sen koko käsivartta, monet niistä ovat punareunaisia ja monet niistä ovat ihan uusia, ehkä maksimissaan pari päivää vanhoja. Mikey katsoo mua, kun mä katson sen kättä, ojennan käteni koskettaakseni, mutta en kuitenkaan uskalla siinä pelossa, että se sattuu sitä. Mä en yhtään osaa arvioida, mutta ne näyttävät aika pahoilta suurin osa. Mä tartun Mikeyn sormiin ja käännän käden toisin päin, niin, että mä näen käden sisäpinnan paremmin. Sillä on siellä vain pitkiä, kyynärtaipeesta melkein ranteeseen jatkuvia viivoja koko käsi täynnä, niitä on vähintään viisi. Mä päästän irti sen kädestä ja annan sen tipahtaa sen syliin. Se katsoo mua edelleen, mä painan katseeni hiekkaan, joka on meidän jalkojen välissä.

”Mistä noi on tulleet?” lapsekas kysymys karkaa mun huulilta, ennen kuin mä ehdin nielaista sitä. Mikey pudistaa päätään, vetää puhtaan kätensä sormilla haavoitetun käsivarren poikki esittäen viiltämistä.

”Tietääkö joku muu?”

”Gerard tietää. Ei sitä kiinnosta.” Ensi kertaa Mikey painaa päänsä niin, että mä en näe sen kasvoja, se saa mut tulemaan surullisemmaksi. Mikey ei tee mitään peittääkseen kätensä, ja mä yritän vältellä sen katsomista. Mä haluaisin tietää, miksi se tekee niin, mutta mä en uskalla kysyä, mä en ehkä halua kuulla sitä.
 
Mä tartun varovasti pojan sormiin, nostan sen kättä ja tartun hihaan, jonka mä käärin varoen satuttamasta takaisin peittämään sen kättä. Se katselee taas maahan, mutta kun mä lasken sen käden hellävaraisesti takaisin sen syliin, se nostaa päänsä muhun. Se näyttää surulliselta, mä en halua nähdä sitä surullisena. Ei sen kuulu olla surullinen, sen pitäisi nauraa niin kuin se vielä vähän aikaa sitten nauroi. Mä ojennan käteni sitä kohti niin kuin pieni lapsi, joka haluaa syliin, ja se ymmärtää vihjeen ja kumartuu lähemmäksi, niin, että mä yllän halaamaan sitä. Se nojaa muhun, painaa otsaansa mun olkapäähän, ja mä silittelen sen hiuksia. Se alkaa täristä mun otteessani, mä arvaan sen pidättelevän itkua.

”Älä, Mikey”, mä pyydän kuiskaten. ”Älä. Kyllä se välittää, ihan varmasti se välittää susta, ehkä se vain ei osaa näyttää sitä… Mikey, älä itke, jooko? Kyllä se välittää, ehkä se vain ei osaa näyttää sitä?”

Mä kuiskin lohdutuksen sanoja pojan korviin, se nojaa muhun ja mun kädet ovat sen ympärillä. Mielessäni mä vannon hirttäväni kyseisen typerän Gerardin sen omiin typeriin kengännauhoihinsa siitä, että se ei välitä Mikeystä, mun Mikeystä, mun parhaasta kaveristani. Ja kun Mikey kuiskaa mulle, että se vain ei jaksa, mäkin pillahdan itkuun. Me nojaillaan toisiimme, itketään molemmat, ja mä kuiskailen edelleen Mikeylle, että mä välitän, mä tarvitsen sitä, mutta musta tuntuu, että se ei usko mua. Silti mä haluan uskotella itselleni, että se uskoo, että mä välitän siitä.


A/N: ja kommentit olis niin <3