Author: maisamiisa
Title: So damn weak
Genre: angstihtavaa ?
Rating: PG
Pairing: eioo
Disclaimer: en omista mikeya, frankia, gerrua enkä Neverstoren biisiä, josta nimen repäisin.

A/N: Osallistuu kolme ikärajaa-haasteeseen. jipii, on sekin sitten valmis jo. ja tä on niin kuin jatkoa sille toiselle angstille, jonka nimi on Siellä on taivas.

Siitä huomaa, että se ei ole ihan kunnossa tänään. Se ei puhu, ja jos sille puhuu, se hymyilee alakuloisena takaisin. Mä yritän saada sitä puhumaan, nousemaan olohuoneen lattialta ja raahautumaan keittiöön, mutta se ei suostu tulemaan. En mä sitä voi tietenkään käskeä, ei se ole mun päätettävissä, nouseeko se sieltä vai ei, mutta kuitenkin.

Mä yritän paikkailla sitä, miten mä olen käyttäytynyt sitä kohtaan, mä tiedän että mun pitää. Mikey ei ole ennallaan, se ei ole lainkaan normaali, eikä ole sen paras kaverikaan. Frank on yksitoista, mua neljä vuotta nuorempi ja varmaan puoli metriä lyhyempi, mutta silti pelkästään sen olemus ja se, miten se katsoo mua aina kun me tavataan, saa mut pelkäämään sitä ihan tosissaan. Se näyttää siltä, että jos se varpistaisi, se voisi ihan hyvin repiä multa pään irti, ja siksi mä välttelen kaveruksia aina, kun ne ovat meillä.

Nyt Frankia ei kuitenkaan näy mailla eikä halmeilla, ja mä tuijotan Mikeya, kun se istuu lattialla jalat ristissä ja tuijottaa kattoon. Mä kyykistyn sen viereen, hipaisen sormen päillä sen olkapäätä ja se katsoo mua. Kysymys on luettavissa sen silmistä, miksi mä tein niin? Miksi mä tulin siihen, miksi mä kyykistyin sen viereen, miksi mä koskin siihen? Se kääntää katseensa nopeasti takaisin kattoon, mä en tajua sitä, se on istunut viimeiset kuusi tuntia samassa asennossa samassa paikassa, se istui siihen samalla hetkellä kun äiti lähti töihin, ja on istunut siitä pitäen paikoillaan.

”Mikey?” Ei reaktiota. Mä ravistan sitä olkapäästä, se jännittää ruumiinsa niin, että se ei heilu oikeastaan yhtään mun ravistuksesta, mä annan käteni tippua sen käsivarrelle. Se ei huomaa mitään, sen huulet värähtävät tuskin huomattavasti, luultavasti jostain sen omasta ajatuksesta.

”Mikey Way!” mä karjaisen veljeni korvaan, eikä se edes säpsähdä. ”Mikey hemmetin James Way!” Se ei edes vilkaise mua, mua alkaa turhauttaa. ”Mikey pieni, katso muhun.”

”Mee pois.” Hei, baila baila, se puhuu!

”Enkä mee.”

”Menisit nyt kuitenkin.” Mikey katsoo mua pyytävästi, mutta mä pudistan päätäni. Voi sitä pientä angstipalleroa.

”Mikey hei, sun pitäisi nousta siitä. Sulle tulee tosta ihan hauskat kivut jalkoihin kun nouset.”

”Epäilemättä”, se tuhahtaa. ”Ei väliä.”

”Mikey kiltti… tulisit nyt. Nouse.”

”Mihin pitäis tulla?”

”Tuu keittiöön, mä laitan sulle jotain syötävää, jooko?”

”Ei mulla ole nälkä.” Piip piip piip, yhteys kadonnut. Katsekontakti hukassa.

”Mikey, nyt sä nouset siitä ylös oikein kauniisti, ja hypit keittiöön siitä. Mä menen laittamaan sulle jotain, mitä sä haluaisit syödä?” Yritetään uudelleenmuodostaa yhteyttä.

”Älä unta näe.”

”Mä en kuullut tuota”, mä totean. ”Sano, mitä sä haluat syödä, tai mä teen sulle jotain mitä mieleen tulee, etkä sä kuitenkaan sitten tykkää siitä.”

”Ihan sama.”

Päätäni pudistellen mä nousen seisaalleni Mikeyn vierestä, heitän siihen vielä viimeisen katseen ja painun sitten keittiöön. Mä nostan leivänpaahtimen näkyville, työnnän kaksi leipää sinne ja kaivan sillä aikaa esiin kaapista kaiken tarvittavan, mitä mä tiedän Mikeyn haluavan leipiinsä, eli mansikkahilloa. Mä en tajua, miten se voi maistua sen mielestä hyvää, mansikkahillo paahtoleivän päällä on jotain niin pahaa, että ei voi ollakaan, mutta Mikey tykkää siitä, joten mä olen mukava ja teen ainokaiselle veljelleni sellaisen leivän kun se haluaa. Leivät pomppaavat juuri kun mä olen lusikka tanassa valmiina levittämään hillot niille [A/N: ei naurettu paten eikä even kanssa tälle yyyyhtään.].

Mikey ei sitten olekaan kiltti poika, vaan jää olohuoneeseen. Muahan ei niin nopeasti lannisteta, joten mä kuljetan sille sen leivät, muistan jopa leikata reunat pois, taputtakaa mulle. Se istuu lattiaan tuijottaen samassa paikassa, johon mä sen jätin, joten mä istun sen eteen ja työnnän sen syliin leivät. Se katsahtaa niitä, mutta ei tee elettäkään, mutisee vain kiitoksensa.

”Mikey, mä tein sulle ruokaa, sun pitää syödä se.”

”Ei ole nälkä, mä sanoin jo.”

”Sä syöt nyt, tai itket ja syöt.” Tän sanoessani mä tartun Mikeyn oikeaan käsivarteen, se nostaa katseensa muhun, ja se puraisee huultaan.

”Yritätkö sä tappaa mut?” Mitä?

”Miten niin?”

”Älä tapa mun sitä kättä.” En mä nyt niin kovaa voi kiinni pitää!

”En mä sun kättä tapa.”

”Tapatpa.”

”Enhän! Mikä sun kädessä on vikana?” Mikey painaa päänsä, ja mutisee, ettei mitään. ”Onpas siinä mitään vikaa”, mä huomautan, ”koska ei tällainen ote ketään tapa.”

”Tappaapas.”

”Ai jaa. Oletko sä heikko sitten?”

Mä en tajua, miten mun sanoillani on sellainen vaikutus, mutta Mikey nostaa päänsä, sen silmät leimuavat vihaa, tai ei vihaa, mutta inhoa ainakin, ja järkytystä.

”Mä mikään heikko olen”, se sihisee hampaidensa välistä. ”Tai ehkä mä olenkin heikko. Mitä väliä.” Mä en sano mitään, katson sitä hämääntyneenä sen purkauksesta, mut voisi tyrmätä höyhenellä. Mikey ravistaa mun käden vaivattomasti irti omastaan, ja ennen kuin mä olen ehtinyt reagoida mitenkään mihinkään, se on jo kiskonut oikean hihansa ylös. Mä näen vilauksen viivoista, joiden olemassaolon mä olin armeliaasti unohtanut ehkä siksi, että silloin kun mä näin ne viimeksi, ne olivat vain muutama hassu pintanaarmu. Ne näyttävät paljon pahemmilta nyt, mutta mä en näe niitä tarkasti, sillä Mikey heiluttaa kättään suurissa kaarissa, ja sitten se häipyy, mä kuulen pienet nyyhkäisyt, sellaiset, joita se yrittää pidätellä, ja pian toisessa päässä taloa ovi pamahtaa Mikeyn perässä kiinni. Mä tuijotan veljeni perään, mä näen silmissäni uudelleen ja uudelleen sen, kun se vetää hihansa ylös ja heiluttelee kättään mun edessä. Mä painan kyynärpäät lattiaan, tai no, toinen läiskähtää hilloleipään, jonka Mikey hylkäsi lattialle. Mä en välitä kyynärpään alla lilluvista leivistä, vaan hautaan kasvot käsiin ja pidättelen tärinää, joka yrittää vallata mun koko kehoni, enkä mä päästä sitä valtaan kuitenkaan.

Voi hemmetin kuustoista sen yhden kanssa.