Author: maisamiisa
Title: Unidentified flying object
Genre: angst jee.
Rating: PG
Pairing: ei oo.
Disclaimer: en omista ketään näistä, en omista mitään muuta kuin kliseet ja kirjoitusvirheet.

A/N: jee. älä kysy nimestä, ihan randomina jostain revin.

Tunnenko mä sanaa koti? Mitä mulle tulee siitä mieleen? En mä tiedä. Jotain erittäin mielenkiintoista, ja jos multa kysytään, missä on mun koti, mä en osaa vastata. Aina joku älyää tarkentaa, missä mä asun, ja siihen mä osaan vastata, mutta kodista mulla ei ole aavistusta.

Kaksi ufoa näyttää lentävän keittiön ikkunan ohi, mutta ei ne ole ufoja, lentäviä lautasia kylläkin. Kaksi Elenalta saatua valkoista lautasta räsähtää seinään, hajoavat. Tai en mä sitä tietenkään voi kuulla, mähän olen ikkunan ulkopuolella, mutta mä tiedän, millaista ääntä ne pitävät. Mä olen kuullut, miten ne kilahtavat rikki osuessaan seinään, mutta enää mä en varmastikaan kuule. Ei sillä, että mun porukat rauhoittuisivat, mutta siinä menivät sitten kaksi viimeistä, jos mä olen laskenut oikein siivoamani sirpaleet. Velikulta siellä pistää paikkoja päreiksi. Seuraavaksi se heittää varmaan kahvikuppeja muutaman, sitten se ottaa mun kengät, kipittää ulos jäähdyttelemään lumihankeen ja lähtee jollekin kaverilleen sormiaan lämpimiksi puhallellen.

Mä kuulen takapihalle asti, miten ovi pamahtaa kiinni, ja pian mä lähden veljeni tarpovan etupihalta jalkakäytävälle ja sitä pitkin eteenpäin. Mä mietin, onko jo turvallista mennä sisään, äiti saattaa luulla mua toiseksi kahdesta pojastaan ja heittää mua jollain, mikä taas ei olisi ihan kivaa. En mä sille kuitenkaan ole mitään tehnyt.

"Gerard?"

"Ei, Mikey." Mä otan lumiset kenkäni siististi jalasta, asetan ne kauniisti lattialle telineeseen, joka on potkaistu keskelle huonetta.

"Näitkö sä mihin se meni?"

"Keskustaan päin."

"Voisitko sä kiltti siivota noi tuolta? Mä menen nukkumaan."

Älä mene, mä haluaisin sanoa, mutta lupaan tietenkin siivota isovelikullan jäljet. Äiti hiipii yläkertaan, mä kuulen, miten se arastelee askeleitaan. Miksi? Ei siellä ole ketään. Me ollaan kahdestaan talossa, Gerard juuri lähti, ja isä kaksi viikkoa aikaisemmin. Kahdessa viikossa Gerard on saanut tuhottua yhteensä yli kaksikymmentä lautasta, paljon niitä, joita me saatiin varmaan miljoona kun muutettiin tänne, ja kahdeksan Elenalta saatua. Mä kerään isoimmat sirpaleet käsin roskikseen ja vedän sitten vielä imuriin pienemmät. Avonaisessa kaapissa mä näen olevan kuin ihmeen kaupalla vielä yksi Elenalta saatu lautanen, Gerard on rikkonut sittenkin vasta seitsemän. Mä otan lautasen kaapista, painan sitä itseäni vasten. Mä päätän pelastaa edes sen, lähden yläkertaan puristaen lautasta tiukasti käsissäni. Mä en katso sisään Gerardin avonaisesta ovesta, vaan hiivin suoraan omaan huoneeseeni, piilotan lautasen alusvaatelaatikkoon kaikkien alle. Mä en halua, että Gerard rikkoo sen.

Mulle on yhtä tuskaa odottaa, että Gerard tulee takaisin. Silti mä odotan sängylläni täristen veljeni tulevan, vaikka kello on vasta viisi, ja mä tiedän, että se ei tule ennen kymmentä. Siihen on viisi tuntia, mä lasken. Mun pitäisi tehdä läksyt, koulussa ihmetellään, miten aina ennen niin hyvin käyttäytynyt ja läksynsä tehnyt Mikey Way ihan äkkiä alkaa jättää läksyjään rästiin. Sitten ne alkavat tutkia asiaa, selvittävät mun ja äidin ja Gerardin elämää niin pitkälle, että ne saa selville äidin orastavasta ongelmasta alkoholin kanssa ja Gerardin sekoilusta ja isän lähdöstä, ja sitten ne ottaa meidät huostaan. En mä halua joutua eroon veljestäni. Mä päätän tehdä ainakin englannin läksyt, mä pidän englannista. Silti mun kädet tärisevät niin, että ensin mä en saa kirjaa oikeasta paikasta auki, ja kun mä yritän kirjoittaa vihkoon, mä saan aikaan vain epäselvää söhryä. Mä en pysty tekemään läksyjä kun Gerard on poissa, ja kun se on täällä, mä pelkään niin että en pysty tekemään läksyjä. Se ei ole tehnyt tähän mennessä mitään muuta kuin rikkonut astioita ja vetänyt olohuoneen seinältä valokuvat alas, mutta mä pelkään koko ajan, että se tekee äidille jotain. Se on vain niin vihainen äidille, kun äiti päästi isän lähtemään, kun äiti joi, kun äiti kumosi kaiken isän niskaan niin että se ei jaksanut enää. Mä pelkään, että joku päivä se tekee äidille jotain peruuttamatonta, ja siksi mä olen kolmena viimeisenä yönä hiipinyt äidin huoneeseen nukkumaan sen viereen, ja mä haistan edelleen isän hiuksiin ja vaatteisiin pinttyneen tupakan tyynystä, jota äiti ei enää purista itseään vasten, vaan on antanut mun ottaa sen.

Aika matelee todella hitaasti, kun mä vain tärisen sängyssäni. Se kuluu kuitenkin, ja kahdeksalta mä nousen ylös ja menen pesemään kiltisti hampaani. Mä en kuule mitään liikettä mistään, käyn avaamassa äidin huoneen oven. Se nukkuu autuaasti sängyssään, haju on ummehtunut, se on taas juonut, ja melkein tyhjä pullo nojaa isän tyynyyn kuin äiti olisi paikannut sillä tyhjän paikan vieressään. Mä painan taas oven kiinni, kuuntelen alakerrasta ääniä, mutta mä en kuule mitään. Sitten mä livahdan taas omaan huoneeseeni, joka on Gerardin huoneen vieressä, ja istun jalat ristissä odottamaan isoveljeäni.

Se antaa mun odottaa puoli kahteentoista, jolloin se viimein kolistelee alakertaan, eikä se ole taaskaan yksin. Sen ääni mongertaa jotain jollekin, matala tytönääni vastaa sille jotain ja kikattaa kovaäänisesti. Ne kompuroivat portaat ylös ja suoraan Gerardin huoneeseen, ja mä yritän vaimentaa sieltä kuuluvat äänet tyynyllä. Mä en halua kuulla sitä, meidän seinät on järjettömän ohuet. Mä puren huultani, silmälasit menevät huuruun nopeasti. Mä painan pääni tyynyyn, kyyneleet valuvat siihen, mä puren kangasta etten huutaisi ääneen Gerardille, että lopettaisi. Mä en halua kuulla. Mä nousen ylös sängystäni ja hiivin mahdollisimman hiljaa äidin viereen. Siellä haisee ummehtuneelta, mutta siitä välittämättä mä käperryn isän peiton alle ja yritän nukkua. Mä en kuitenkaan saa suljettua Gerardin huoneesta kuuluvia ääniä mielestäni, Gerardin ovi on auki, ei se välitä. Se tietää, että äiti on sammunut jo aikaa sitten, ja se tietää senkin, että mä en ikimaailmassa menisi valittamaan sille. En mä halua.

Lopulta ne kaksi lopettavat, luojan kiitos, mutta mä en silti saa unta. Mä seuraan isän herätyskellosta minuuttiviisarin hidasta liikettä ylös ja taas alas, ja viimeinen kellonaika, jonka mä muistan, on kaksikymmentäkaksi yli viisi.



Mä herään hyvin nopeasti, äiti nukkuu edelleen, ja alakerrasta kuuluu särkyvän lasin kilinää. Mä olen sekunnissa ylhäällä, huomaan olevani edelleen samoissa vaatteissa kuin eilen. Mä tiedän alas menemättäkin, mitä siellä tapahtuu, enkä mä halua mennä alas. Sen sijaan mä juoksen ensin huoneeseeni ja sieltä suihkuun. Mulla ei todellakaan ole aikaa kovin paljoa, kello on jo kahtakymmentä yli kahdeksan ja mun pitäisi olla viisi vaille yhdeksän koulussa. Mä käyn nopeasti suihkussa, kuivaan kylpyhuoneessa huolimattomasti hiuksiani pyyhkeeseen ja juoksen taas omaan huoneeseeni, ja koko ajan mun toimia säestävät alakerrasta kuuluvat rikkoutuvien astioiden äänet. Enää meillä ei ole rikottavia lautasia, joten Gerard on tainnut siirtyä laseihin. Mulla ei ole kauheasti aikaa laskea, miten paljon se on saanut rikottua astioita, mutta onneksi se kuitenkin parikymmentä minuuttia vaille lopettaa ja häipyy kouluun. Mäkin uskallan mennä alakertaan vetämään takin päälle ja kengät jalkaan, näen Gerardin toppatakin naulakossa. Se lähti taas ilman takkia kouluun.


Mulla on ihan kauhea päivä, mulle valitetaan pitkin päivää tekemättömistä läksyistä, ja mä olen niin väsynyt, että nukahdan historiassa. Mä en vain pysty pitämään silmiäni auki, joten lasken pääni pulpetin pintaan ja annan ajatusteni valua jonnekin muualle. Mun luokkis herättää mut kovaäänisesti, mä valitan että olen varmaan kipeä, lähden muka terkkarille, mutta en mene sinne vaan vessaan, nukun otsa ovea vasten lopputunnin. Sitten mä päätän lähteä, ei Gerard siellä varmaan ole.

Väärin. Gerard on meillä, mutta tällä kertaa se ei riko mitään, vaan istuu rauhassa keittiön pöydän vieressä ja lukee lehteä. Se ei edes nosta katsettaan, kun mä tulen sisään, tuijottaa vain sanomalehden jotain pikkujuttua. Mä katson lattiaa, aamuiset lasinsirpaleet on lattialla. Gerardilla on jalassaan sen kengät, ei tule jalkoihin lasinsiruja. Mä käväisen eteisessä vetämässä omat kenkäni jalkaan ja rupean siivoamaan vaitonaisena sen jälkiä. Gerard ei noteeraa mun toimia mitenkään, kun mä saan imurin vietyä takaisin komeroon ja menen hakemaan mehua jääkaapista, mutta kun mä menen omaan huoneeseeni, se seuraa perässä ja pysähtyy oviaukkoon kun mä menen nojatuoliini. Se katselee ympärilleen, ja äkkiä Gerard kysyy multa, miksi mä olen tällainen. Sen ääni on tyynen rauhallinen, ja multa vaatii suuria ponnistuksia pitää ääneni samanlaisena.

"Millainen?"

"Korjaat vaan kaikki jäljet."

"Ei kukaan muukaan sitä tee."

"Tiedätkö, Mikey, sä olet ärsyttävä." Gerardin ääni ei ole enää niin tasainen, sen äänessä kohoilee ärsyynnys. Mäkö sen saan aikaan? Mä puristan huuliani yhteen, enkä vastaa mitään, joten Gerard jatkaa. "Sä olet tollainen tahdoton tallukka, menet Donnan viereen nukkumaan. Miksi sä menet sinne? Etkö sä tukehdu sinne? Miten sä voit olla siellä?" Se astuu sisemmälle mun huoneeseen, kääntää selkänsä ja alkaa availla mun laatikoita, enkä mä tietenkään sano sille mitään, vaikka se menee mun alusvaatelaatikkoon, jossa Elenan lautanen on.

"Mä menen siksi että mua huvittaa mennä."

"Mutta miten sä voit mennä sinne? Et sä sinne mene siksi, että sua huvittaisi mennä! Se varmaan pyysi sua?"

"Ei pyytänyt, mä menen sinne siksi, että mua huvittaa."

"No kun et mene!" Gerardin ääni on järjettömän vahva, mä säikähdän. Se vetää koko laatikon pois, heittää sen lattialle. Lautanen tulee näkyviin mun boksereiden alta, se kumartuu poimimaan sen, enkä mä ehdi estämään sitä kun se heittää sen seinään. Lautanen menee siististi kahtia nätisti räksähtäen ja tippuu lattialle. Se tulee paloista välittämättä mun eteen. Se tarttuu mun hartioihin, ja se huutaa mulle päin naamaa. "Sä olet idiootti, Mikey, tajuatko? Sulla ei ole omaa tahtoa! Mä en tajua sua, sä olet idiootti! Sä menet sen viereen nukkumaan, mitä sä pelkäät? Tyynyjäs vai? Mä en tajua, miten sä pystyt olemaan noin tyhmä! Mä en enää yhtään ihmettele, että isä lähti! Vittu, Donna on joku vitun alkoholisti ja sä oot tollainen tossu! Mä vittu en ymmärrä, miten sä voit olla sukua mulle!"

Mä voisin kestää Gerardilta melkein mitä tahansa, mutta sen viimeinen lause saa mut tuntemaan jotain vihan ja surun sekoitusta. Miten se voi sanoa mulle noin? Mun silmät vettyvät, mä näen Gerardin kauhistuneen ilmeen sumuisena. Se päästää mun harteista irti, mä kavahdan kauemmas siitä. Mä työnnän sen ulos huoneestani ja painan oven kiinni sen perässä. Sitten mä vedän pöydän oven eteen ja istun sen alle itkemään.

Mä en vuorostani ymmärrä, miten Gerard voi sanoa mulle niin. Se ei ole koskaan sanonut mulle mitään noin, tietenkin se on haistatellut mulle, sanonut inhoavansa mua, mutta se ei ole koskaan sanonut yhdessä puheenvuorossa noin paljon paskaa musta. Se tietää, miten sen sanat vaikuttavat, mä olen aina pitänyt sitä jonkinlaisena esikuvanani.

"Mikey? Mikes? Ootko sä siellä?" Se koputtelee mun ovea, yrittää tulla siitä sisään, mutta pöytä pitää oven kiinni. Mä kuulen sen hokevan anteeksipyyntöjään oven läpi mulle, se seisoo siellä vaikka miten pitkään, toistelee, ettei tarkoittanut mitä sanoi ja vaikka mitä. Mä istun pöytäni alla, nojaan leukaani polviin ja tuijotan suoraan eteenpäin. Lopulta Gerard kyllästyy ja lähtee taas alakertaan heittelemään seinään astioita.

Lopulta mulla on paikat niin jumissa, että mun on pakko nousta ylös. Ikkunan ulkopuolella on jo pimeää, lumi heijastaa katulamppujen valoa. Mä työnnän taas pöytääni, tällä kertaa siirrän sen paikalleen ikkunan alle. Mä istun sängylleni odottelemaan, että Gerard tulee taas koputtelemaan, ei se niin helposti anna periksi. Se ei petä mun odotuksia, vaan parin minuutin kuluttua se on taas koputtamassa ovea, vääntää ovenkahvaa ja saa sen yllätyksekseen auki. Mä istun sängyssäni, tuijotan vastapäistä seinää, Gerard ryntää halaamaan mua ja pyytelemään anteeksi. Mä tuijotan eteeni, räpyttelen silmistäni kyyneleitä pois. En mä halua, että Gerard näkee ne.

"Anteeksi, Mikes, en mä tarkoittanut, mä vaan... en mä tiedä, mut Mikey kiltti sano nyt jotain!"

"Niin kun mitä?"

"Luoja, Mikes." Gerard yrittää selkeästi halia mut kuoliaaksi, mutta mä työnnän sen pois.

"Sä rikoit mun lautasen."

"Sori, Mikey pieni, anteeksi, mä olen pahoillani."

"Sä rikoit mun lautasen, sä rikoit ne kaikki! Elena antoi ne meille, tajuatko sä, ja sä rikoit ne!" Elena on mun mummi, mutta mä en osaa sanoa mummi. Se ei ole pullantuoksuinen isoäiti, se on liian nuori ollakseen mun mielessä mummi.

"Anteeksi, Mikey!"

"Ja sitte sä raahaat niitä tänne, mä en ole nukkunut viikkoon!"

"Mikes, mä olen pahoillani, mä en tiedä, miten selittäisin tän sulle, mutta oikeasti, mä en ajatellut sua, anteeksi."

"Älä sä siinä pyytele anteeks, mee pois!"

"Mikey -"

"Mee pois!" Gerard katsoo mua oudosti, mutta nousee sitten mun sängystä ja lähtee. Se menee omaan huoneeseensa, mä alan taas odottaa vaitonaisena, nyt mä odotan, että se lähtee ulos, mutta ei se lähde. Aika kuluu hitaasti, tasan yhtä nopeasti kuin piimään hukutettu siili, enkä mä yritäkään tehdä läksyjä. Valittakoot ihan vapaasti.

Mä säikähdän, kun alakerrassa pamahtaa ovi. Onko Gerard päässyt livahtamaan ulos? Eikä. Mä ryntään ikkunalle, mutta ei pihalla ole ketään. Äiti taisi tulla kotiin. Mä kuulen portaista raskaita askelia, ne laahustavat mun huoneen oven ohi äidin huoneeseen, sänky narahtaa kun äiti kaatuu sille. Mä katson kelloa, viisarit osoittaa kymmentä. Mä nousen ylös ja hiivin Gerardin huoneen ovelle, raotan sitä. Mun isoveljeni istuu sängyssään, nojaa selkää seinään ja päätä käsiin ja mä avaan oven kokonaan. Se nostaa katseensa muhun ja mä näen, että sen silmät on punaiset ja turvonneet. Mä hiippailen sen viereen, situn sen viereen, ja se kiertää kätensä mun ympärille hitaasti, antaen mulle aikaa perääntyä.

"Älä lähde mihinkään", mä pyydän, "äläkä riko enää mitään."