Author: maisamiisa
Title: Välitä musta
Pairing: Wayncestiksi voi kuvitella oman mielensä mukaan
Rating: PG
Genre: angst ficlet
Disclaimer: möö, en omista Mikeya enkä Gerardia, valitettavasti 8< en kuollaksenikaan muista, mistä biisistä toi nimi tulee, mutta kuuntelin jotain jännää suomenkielistä biisiä kun kirjoitin.

A/N: eve sie kysyit silloin sitä juttua, remember, mihin mä en suostunut vastaamaan ? tässon sulle vastaus. var så god. idean varmaan ymmärrät ?

Se tuntui hyvältä.

Se katsoi muhun, ja sen silmistä kuvastui huolta, ehkä jotain rakkauden suuntaiseksi luokiteltavaakin. Se katsoi mua, mä tuijotin takaisin, yritin lukea sen ilmeitä. Se tuntui hyvältä, olla siinä niin, että se kohdisti kaiken huomionsa muhun, vain muhun. Ei kehenkään muuhun.

Mä tiesin, että se on pian taas ohi. Pian se ei kiinnittäisi muhun huomiota sen enempää kuin sanoisi aamulla huomenta ja illalla hyvää yötä, ehkä päivällä rähjäisi jostain. Se tuntui liian hyvältä ollakseen totta, että se keskittyi vain muhun.

Se ei sanonut mitään, se vain tuijotti. Mä tunsin hetkellisesti, että se välitti. Että joku välitti. Se tuntui oudolta, en mä ollut tottunut siihen. Ei kukaan musta välittänyt, ei välitä, ei koskaan tule välittämäänkään, ja siksi mä halusin takertua siihen hetkeen, kun mä sain tuntea olevani jotain, välitetty, rakastettu ehkä. Mä en olisi halunnut päästää siitä hetkestä koskaan irti, mä pitkitin sitä, en päästänyt sen katsetta karkaamaan. En halunnut, että se löytäisi jostain siitä huoneesta jotain, josta se kiinnostuisi ja unohtaisi mut taas. En mä halunnut taas pudota välinpitämättömyyteen, jota muhun kohdistettiin kaikkialla. Mä en halunnut jatkaa taas niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä sen mittakaavalla ei tapahtunut, en mä tiedä, mistä mä sen tietäisin. Se oli kuitenkin vain mun veljeni, enkä mä osannut lukea sitä yhtään.

Se ei edelleenkään kääntänyt katsettaan pois, mä olin imarreltu siitä, että se jaksoi tuijottaa mua niinkin pitkään ilman, että juoksi karkuun, vittuili mulle, huusi mulle tai jotain muuta sellaista. Mä käänsin katsettani sen verran alemmas, että näin, että se puristi vasenta kämmentään nyrkkiin ja oikealla kädellään se puristi vasenta nyrkkiään niin, että rystyset valkenivat. Se selkeästi oli hämmentynyt ja ehkä peloissaan siitä tilanteesta, kun se vain tuijotti mua.

Mä halusin sanoa sille, että sen ei pitäisi hämmentyä tai olla peloissaan. Mä halusin sanoa sille jotain, pitää sen huomion itsessäni, mä en halunnut hukata sitä arvokasta tilaisuutta, mutta mä en sanonut kuitenkaan mitään, vaan painoin silmäluomeni kiinni. Huulet olivat ihan kuivat, mä nuolaisin niitä ja painoin pääni tyynyyn.

"Avaa silmät."

"En vitussa." Ekat sanat, joita me sanottiin silloin siellä, ja viimeisetkin. Mun veli ei sanonut enää mitään, vaikeni vain, mutta ei se lähtenytkään mihinkään, ei liikahtanutkaan. Mua alkoi äkkiä ahdistaa sen läsnäolo, mun koko ruumiini jännittyi ihan tahattomasti. Mä en pitänyt siitä, että se katsoi mua, ja se, mikä oli juuri äsken tuntunut vain hyvältä, sai mussa aikaan pakonomaisen halun huutaa sitä painumaan helvettiin. Se liikahti, mä kuulin sen paidan kankaan kahahtavan, ja mä tunsin, miten se laski kätensä mun kädelle. Se sai mun silmät rävähtämään auki, mä käänsin katseeni veljeeni. Se nousi seisaalleen ja kumartui mun ylleni, suikkasi suukon mun otsalle. Mä hämmennyin siitä, enkä osannut väittää vastaan, kun se nousi mun yltäni, taputti mun kämmenselkääni vielä ja käveli ripein askelin valkoisen huoneen ovelle, kiskaisi sen auki ja hävisi käytävään. Sillä hetkellä mä tiesin, että se meni siinä. Ei enää koskaan samanlaista tunnetta, että joku välittää, ei edes aavistusta sellaisesta. Hei hei, Gerard, ja hei hei, hetkellinen parempi olo.