Author: maisamiisa
Title: You and I should meet
Genre: joku ehkä söpöstelyyy ?
Rating: PG
Pairing: Bob Bryar/Frank Iero
Fandom: MCR
Disclaimer: moi. en omista heitä. ANTEEKSI ASHTRAY JA HIAMIZA eikun anteeksi miten se kirjoitetaan sun nickis, mun oli pakko lainata teiltä tätä nimeä, ampukaa mut 8<

A/N: the third one josta mä en suostunut kertomaaan :p joosori. :s hyvää syntymäpäivää eve. <3 ja anteeks, mu oli ihan pakko saada tää nyt pistettyä, en aamulla olis ees muistanu et oon kirjottanu tän. O_o



Mä tuijotan poikaa, joka seisoo musta ehkä kolmen tai neljän metrin päässä eikä näytä huomaavan mun tuijotustani. Ehkä siltä puuttuu se aisti, jolla ihmiset huomaa, kun toiset tuijottavat, tai ehkä se on vain niin keskittynyt kavereihinsa, joiden kanssa se seisoo jonkinlaisessa ringissä. Mä pystyn kuulemaan tänne asti, miten yksi poika, lyhyt ja lihava ruskeahiuksinen, selittää jostain lehdestä aivan innoissaan ja liian kovaan ääneen, ja kun mä kuuntelen vähän tarkemmin, mä tajuan, että se puhuu jostain, mitä mun tarkkailemani poika kutsuu "aikuisviihteeksi". Aikuisviihdettä, juuri sitä, mä muistan, miten mä nauroin sille, kun se ekan kerran puhui aikuisviihteestä, miten sen Jared-niminen kaveri pitää todella paljon "aikuisviihteestä". Se oli suloista tai jotain. Mä oletan lyhyen, äänessä olevan pojan nimen olevan Jared, tietenkin se on, se alkaa kaivaa reppuaan ja lykkää jotain keskelle rinkiä muiden ojennettuihin käsiin.

Mutta ei mua Jared kiinnosta, ei todellakaan, vaan se, jonka käsissä mokoma "aikuisviihdelehti" ei ole vielä käynyt sikäli kuin mä näin, sillä mun tarkkailema poika on selin muhun ja tiiviin ringin osa. Mä voisin kuitenkin olettaa, että se ehkä vain antaa sen eteenpäin, se on itse sanonut, että sitä ei kiinnosta katsoa.

Mä haen oikeaa ajoitusta, ja mä yritän arvata, milloin olisi paras hetki. Mä vilkaisen kännykästä kelloa, kuutta yli yhden, mä tiedän, että sen seuraava tunti alkaa vartin yli, joten mulla ei ole enää paljoa aikaa. Mä huomaan, että poika alkaa vilkuilla pikkuhiljaa ympärilleen, kai sitä tylsistyttää kavereiden innostus "aikuisviihteeseen". Voi luoja, mä tiedän, että ei saisi nauraa, mutta ei voi mitään muutakaan, aikuisviihde, on sekin sana, voi luoja. Mä en olisi uskonut, että nykyäpäivän nuoriso edes tuntee kyseistä sanaa, ja sitten toi yksi käyttää sitä ihan pokerina.

Mä päätän, että nyt tai ei koskaan. Mä selaan puhelimen muistista numeron, jonka mä kyllä osaisin muutenkin ulkoa, mutta tavan vuoksi mä laitan hakuun ensin F, numero on heti ekana, tietenkin, en mä tiedä ketään muuta kuin sen, jonka nimi alkaisi F:llä.

Hälyttää kaksi kertaa, ja sen koko ajan mä tarkkailen poikaa, sen eleitä. Se huomaa, että sen puhelin soi, mä kuulen sen jonkin randomin soittoäänen tänne asti, se vastaa nopeasti, ja mä voin melkein nähdä, miten se hymyilee, kun se vastaa mulle.

"Moi!"

"No moi."

"Mitä kuuluu?" Frank kysyy sen kysymyksen, jonka se kysyy aina ensimmäisenä, joillekin se on vain kohteliaisuudesta kysyttävä kysymys, mutta Frankin äänestä kuulee, että se haluaa ihan oikeasti tietää, mitä mulle kuuluu.

"Aika hyvää", mä kerron ja hymyilen itsekseni. Mä en anna Frankille tilaisuutta vastata yhtään mitään, ennen kuin jatkan: "Frank, käänny hitaasti ympäri."

"Miks?" Tavoilleen uskollisena se ei tee mitään inttämättä ensin vastaan, ja niin nytkin sen on pakko saada sanoa jotain vastaan.

"Siksi kun mä sanon niin." Mä pidän ääneni tarkoituksella niin hiljaisena, että se ei voi kuulla mua muualta kuin puhelimesta. Se inttää edelleen vastaan, mä hillitsen itseni, etten alkaisi väittää takaisin.

"Frank, jos sä nyt vain kääntyisit, jooko?"

"No sano miks!"

"No sä näet sen sitten kun sä olet kääntynyt." Tällä lauseella mä kiinnitän sen huomion kokonaan itseeni, ja mä tiedän, että se ei enää kauaa vastustele. Se on liian utelias, mä tiedän että se on, ja se taas on hyvä, ainakin tässä kohtaa.

"Mitä mä saan jos mä käännyn?"

"No sä näet sen sitten." Frank tuhahtaa, mutta kääntyy sitten kuitenkin hitaasti ympäri, niin kuin mä sitä neuvoinkin. Sen katse haravoi ympäristöä, ja sitten se paikantaa mut. Mä kuulen puhelimesta, miten sen hengitys kiihtyy todella nopeasti, ja mä näen, miten se jää tuijottamaan mua. Niin kuin b-luokan romanttisissa leffoissa, se tuijottaa mua silmät suurina, antaa kätensä tipahtaa vartalon vierelle, ja se tuijottaa mua edelleen. Puhelu on auki, mutta mä lasken nopeasti luurin korvaltani ja painan puhelun poikki. Frank sanoo olkansa yli jotain kavereilleen, mä en kuule, se puhuu liian hiljaa, ja sitten se lähtee tulemaan mun luokseni.

"Sä sitten tulit tänne", se sanoo ja tuijottaa mua edelleen.

"Joo."

"Joo", se toistaa, ja tuijottaa mua mun edessä seisten.

"Tota, sä voisit sanoa vaikka… moi, tai jotain?"

"Moi", se toistaa kuuliaisesti ja saa mut naurahtamaan, ehkä hieman jännittyneenä, sillä miten monta kertaa mä näen ihmisen, jonka mä tunnen lähinnä netistä, livenä, ja miten monta kertaa mä onnistun yllättämään sen välitunnilta? Ekaan mä voin vastata, että toivottavasti aika monta kertaa, ja toisen vastaus on tasan yhden kerran, sillä mitä luultavimmin tän jälkeen se alkaa väkisinkin vilkuilla olkansa yli.

"Sä sitten tulit tänne", se sanoo ja näyttää toipuvan järkytyksestään. "Herra jumala, eikö sun pitäisi olla koulussa?"

"Ehkä pitäis, mutta... ei sillä niin väliä ole."

"Millä sitten on väliä?" Hymy on lämmin ja yltää silmiin saakka, ja se istuu mun viereen, kymmenen sentin päähän musta, mä en tiedä, se ujostelee. Ehkä.

"Sulla?" Mä sanon sanan hiljaisella äänellä ja hymyilen, poika hymyilee myöskin, ja mä näen, että ihan tahattomastikin se nojautuu enemmän mua kohti.

"Ilman muuta", se hymyilee vinosti. Se vilkaisee mun ohitseni sen kavereihin, mä vilkaisen samaan suuntaan, niiden kaikkien katseet ovat kohdistuneet meihin. Samalla hetkellä kun ne huomaa meidän huomanneen niiden tuijotuksen, ne alkavat touhottaa omiaan, ja se saa sekä Frankin että mut naurahtamaan.

"Tuu", Frank sanoo ja nousee ylös penkiltä, jolla mä olen istunut viimeisen tunnin odottaessani Frankin välituntia. Se ojentaa kättään mulle, mä tartun siihen, mutta epäröin.

"Mihin me ollaan menossa?"

"Jonnekin. Mennään keskustaan. Ei täällä voi olla."

"Ei sun pitäisi lintsata –" mä aloitan vastusteluni, jokseenkin ponnettomasti tosin. Frank nauraa keskeyttäen mut.

"Ja sunhan on hyvä sanoa noin", se nauraa kiusoitellen. "Mennään nyt. Noi tipauttaa silmät päästään seuraavaks." Mä hihitän itsekseni jollekin, Frankille, Frankin kavereille, jollekin tai kaikelle. Mä nappaan olkalaukkuni vierestäni penkiltä ja annan Frankin taluttaa mut pois sen puun alta, pois yläasteen pihalta, pois koko koulun alueelta. Kumman tyynesti Frank vain kävelee ulos, mä olen ihaillut sen tyyneyttä useammat kerrat, se tekee muhun aina vaikutuksen. Se ei päästä missään vaiheessa irti mun kädestä, se puristaa hellästi mun sormia kädessään, eikä mulla ole mitään sitä vastaan.

"Mitä sä täällä teet?" Frank kysyy, kun me ollaan päästy riittävän kauas sen koulusta.

"Ajattelin vaan tulla moikkaamaan, kun..." mä luon katseeni maahan kävellessäni, luoja, musta tuntuu niin lapselta, kun mä sanon tän, ja kaiken lisäksi mun poskeni punehtuvat vähäsen. "Mulla oli sua ihan helvetillinen ikävä."

"Aattelit tulla moikkaamaan? Vaan sellaisen tuhatkunta mailia?"

"Ei se ole kuin kahdeksansataa", mä korjaan, Frank naurahtaa. "Ja joo, näin aattelin."

"Sä olet…" Mitä mä olen? Tyhmä? Idiootti? Umpihomo? Mitä? "...suloinen." Ai jaa. Joo. Selvä. Mitä? "Sä olet suloinen", Frank toistaa ja pysähtyy. Mäkin pysähdyn, Frank pitelee mun kädestäni kiinni ja kääntyy seisomaan suoraan mun eteeni, se on lähellä, hirveän lähellä, ja mä haluaisin vain niin paljon edes hipaista sitä, mutta mä pidän käteni kurissa.

"Sä olet suloinen", Frank toistaa ja hymyilee aavistuksen verran homomaisesti, niin suloisesti, tavalla, jonka vain se osaa. Se ojentaa käsiään mua kohti, mä tulkitsen sen käskyksi tulla lähemmäksi, mä astun askeleen eteenpäin. Se hyökkää halaamaan mua, se rutistaa mua käsillään ja mä kiedon vähäsen kömpelösti käteni sen ympärille. Mä en oikein tiedä, mitä mun pitäisi tehdä, Frank pääsi ujoudestaan yli hämmästyttävän nopeasti, ehkä ihminen ujostelee kun tapaa yli vuoden pelkästään netissä tuntemansa ihmisen ensimmäistä kertaa livenä. Varsinkin, jos... no, sanotaan vaikka että suhde on sillä tasolla kuin meidän. Mä ujostelen aavistuksen verran, mä en ole todellakaan tottunut siihen, että ihmiset halailevat mua, se saattaa olla ehkä hieman kiusallista, mutta nämä kädet, jotka ovat mun ympärilläni, niitä mä en koe yhtään kiusallisiksi.

"Mullakin oli sua ihan mieletön ikävä", Frank tuhisee. "Ihan järjetön ikävä." Poika on niin lyhyt, se on suloista. Mä hymyilen itsekseni, mua ihan vähäsen ihmetyttää tää kaikki, mutta mä en anna sen vaivata yhtään. Mä vain hymyilen kädet edelleen Frankin ympärillä, poika sopii täydellisesti mun syliini, mä huomaan ajattelevani. Voi jumalauta, mikä yltiösiirappia suoltava idiootti musta on tullut? Mä pudistelen päätäni ajatuksilleni.

"Bob?"

"Mitä?"

"Mä..." Frank nostaa kasvonsa mun rinnasta, mihin se on ne haudannut. Se katsoo mua suoraan silmiin, sen lämpimänruskeat silmät hymyilevät mulle samoin kuin suu. "Mä rakastan sua." Miten monta kertaa mä olen sen kuullut, ja miten uskomattomalta se silti aina tuntuu.

"No Frank."

"No mitä?”

"Mäkin rakastan sua." Frank pudistelee päätään hymyillen, sitten se nostaa kätensä mun niskan taakse, paino sanalla nostaa: mä olen sitä ihan pirusti pidempi.

Mä en ole koskaan tajunnut sitä höpötystä ensisuudelmasta, miten se tuntuu niin uskomattomalta ja plaa plaa plaa, ja täytyy myöntää, etten edelleenkään. Frankin huulten tuntu mun huuliani vasten on yksinkertaisesti aivan taivaallinen, mutta mä en usko, että siinä on mitään kuviteltua ensisuudelmataikaa. Frank tuntuu aivan taivaalliselta, sen ikäisekseen pieni keho vetää mua alaspäin väkisinkin, mä livautan käteni sen kyljille, ne tuntuvat sopivan juuri siihen.

"Bob, mä ihan oikeasti rakastan sua niin paljon."