Author: maisamiisa

Title: Do you want to be a superstar

Genre: sekalainen. en tiä.

Pairing: eijoleeee ! hahahahhaaaa.

Rating: PG

Disclaimer: en omista ränksiä, kaikki muut.

 

A/N: miksi musta tuntuu että kaikki osaa soittaa smells like teen spiritin ? tai siis, kaikki muut paitsi mä.

 

Frank! Sähän olet aina halunnut tätä, mikset sä nyt halua?”

 

”Frank jumalauta, perse ylös sieltä nyt ja raahaa se tonne ylös!”

 

”Frank, mee nyt ja hakkaa ne kaikki!”

 

”Frank, sä olet ihan saatanasti parempi kuin ne!”

 

”Niin just, Frank!”

 

Sanat, joita mulle huudettiin yleisen metelin yli, oli naamioitu rohkaiseviksi, mutta sitä ne eivät olleet. Eivät lähelläkään rohkaisevaa, kehuvaa tai kannustavaa, eivät ylipäätään ystävällisiä, niin kuin kuka tahansa ulkopuolinen olisi voinut luulla. Ei, ne ovat piilotettuja vittuiluja, ja pahinta tässä on, että mä en voi sanoa mitään vastaan. Mä en voi sanoa niille yhtään mitään, ja se on mun ikioma vikani. Kuka käski edes lähtemään leirikouluun, kuka käski juomaan tarjottuja juomia, kuka käski humaltua kevyeen kikatushumalaan? Kuka käski suostua olemaan niiden kanssa pullonpyöritystä?

 

”Frank, mitä sä haluat että susta tulee isona?”

 

”Mä haluan soittaa kitaraa jossain bändissä. Mä haluan tienata elantoni soittamalla, enkä mä halua tehdä mitään muuta.” Jamia, Katie, Tom ja Eric, jotka ovat ainoat jotka mua kuuntelevat, innostuvat tietenkin siitä, eikä aikaakaan kun mä istun akustinen kitara sylissäni Katien sängyn reunalla. Mitä ne olettavat mun tekevän, siitä mulla ei ole aavistustakaan, mutta Katie hoputtaa mua mun vieressä istuen soittamaan jotain. Mä en tiedä, mitä se haluaa.

 

”En mä halua. En mä osaa.”

 

”Osaatpas, ihan vitun hyvin”, Katie väittää seistessään mun edessä osana sitä tiukkaa piiriä, jonka läpi ei pääsisi tunkeutumaan mitenkään muuten kuin lavalle tunkemalla. ”Mä tiedän, että sä osaat, ja sä haluat soittaa. Sun pitää soittaa.”

 

”Mitä mä muka edes soittaisin.”

 

”No vaikka taas se Smells like teen spirit!”

 

”Enpä taida. En mä pidä Nirvanasta.”

 

”Mutta silti osaat soittaa niiden hittibiisin?”

 

”Kuka sitä nyt ei osais.”

 

”Mä”, Katie tunnustaa, ja hämärässä mä näen, miten se hymyilee, mutta mä en saa hymyn luonnetta selville, onko se ystävällinen vai vähemmän ystävällinen? Vai toivooko Katie mulle vain pikaista kuolemaa?

 

”En mä soita.”

 

”No ihan varmana soitat”, puheeseen puuttuu Eric. ”Me ilmoitettiin sut tonne jo.”

 

”Miksi vitussa te olette mun kimpussa koko ajan?!” mä huudan nille viidelle kaiken pauhun ja lavan suunnalta tulevan epämääräisen kitaran raiskaamisen yli. Luoja, tänhetkinen soittaja on vielä huonompi kuin mä, ja mun käy hetken aikaa sitä sääliksi. Ei kauaa, sillä mun kaikki huomioni keskittyy piiriin, joka tiivistyy hitaasti mutta varmasti mun ympärilläni. Mä en anna pakokauhun päästä valtaan, mä en voi sille mitään että pelkään liian lähelle tulevia ihmisiä, ja tää on ehdottomasti tilanne, joka laukaisee pakokauhun. Mä puren hampaita yhteen, kun Katie kumartuu mua kohti. Tytön tummat hiukset heilahtavat toiselle puolelle päätä, kun se tuo kasvonsa ihan lähelle mun vasenta korvaani.

 

”Sä nouset siitä nyt, ja sä raahaat ahterisi tonne. Sä tiedät, ettei susta koskaan voi tulla mitään muuta kuin joku nurkassa tärisevä möhkäle, jos sä nyt et mene tonne lavalle ja soita sillä helvetin kitaralla Smells like teen spiritiä. Haluatko sä olla stara? Jos sä haluat, sä raahaat perseesi tonne nyt.” Katie vetää taas päänsä kauemmaksi, mä näen sen tyytyväisen hymyn, se tietää osaavansa taivutella ihmisiä. Sen itsetietoisuus kuvottaa mua aavistuksen verran, enkä mä haluaisi myöntää, että lähinnä sen takia, että mä tiedän, että musta ei koskaan tule tuollaista. Itsevarmaa ihmistä, joka ei pyydä kaikilta anteeksi kaikkea pelkällä olemuksellaan.

 

”Hyvä Frank”, Katie sanoo muka-kannustavasti, mutta mä löydän piilovittuilun sen äänestä. Mä en välitä, vaan työnnyn niiden välistä, suuntaan kohti lavaa, hikisen liikkasalin toisella puolella olevaa polvea hitusen ylempänä olevaa koroketta. Toisella reunalla verhoissa seisoo mua ehkä puoli metriä tai ylikin pidempi jätkä, jonka mä tunnistan – kas kummaa – Katien isoveljeksi. Se katsoo mua vähän aikaa, kysyy, olenko mä Frank, ja kun mä nyökkään, se sanoo, että seuraavaksi on mun vuoroni soittaa, ja se kysyy multa biisin. Kiltisti mä sanon ’Smells like teen spirit’, ja se nyökkää hyväksyvästi.

 

Mua edeltävä hyypiö kiipeää jokseenkin laimein ilmein alas lavalta, ja Katien veli viittaa mua kiipeämään lavalle. Mä en päästä hermostusta iholle, vaan kävelen lähes tärsiemättömien käsieni kanssa keskelle lavaa ja nappaan käteeni koulun kitaran. Mä punnitsen sitä kädessäni hetken, mutta lasken sen sitten takaisin telineeseen. Mä vilkaisen Katien veljeen, joka katsoo mua ja kehottaa käden liikkeellä ottamaan kitaran käteen, virittämään sen hihnan kanssa päälleni ja vetäisemään biisin, että seuraavatkin pääsisi. Välittämättä lainkaan siitä mä astun eteenpäin, irrotan mikrofonin telineestä, ja mä oikeastaan nautin siitä, että kaikkien katseet seuraavat mun liikkeitä. Mua ei edes punastuta.

 

Mä taputa muutaman kerran mikkiin, se on päällä.

 

”Arvatkaa mitä. Mä en osaa soittaa”, mä totean mikrofoniin, ja viimeistään se kiinnittää ihmisten huomiot muhun. Mä arvasin, että tästä kouludiskosta voisi tulla parempi, ja mä olin ilman muuta oikeassa. Tavasta mä vain en iltapäivällä tiennyt, mutta ihan varmasti tämä on se, joka parantaa roimasti mun iltaani. ”Tai itse asiassa”, mä jatkan mietteliäästi, ”mä osaan soittaa. Ainakin paljon paremmin kuin kukaan teistä. Mä olen soittanut kaksi vuotta, ja mä vannon, että mä olen parempi kuin yhdeksän kymmenesosaa tän huoneen ihmisistä. Mä olen kuulemma ihan helvetin hyvä, mutta arvatkaa mitä? Mä en aio soittaa teille. Mä en itse päättänyt, että mä soitan teille. Katie...” mä sanon muka-tunteellisesti ja katson siihen pimeään nurkkaan, jossa oletan Katien olevan, ”mä en pidä susta. Ja tuskin kovin moni muukaan.” Okei, yli meni. Ei haittaa. ”Kiitos tästä, ja nähdään taas huomenna.” Mä heitän suurieleisesti lentosuukot kaikille mun edessäni oleville, ja sen jälkeen tungen mikin takaisin telineeseensä. Mä en jää odottamaan kenenkään reaktioita, vaan hyppään alas lavalta, ja ihmiset tekevät mulle tilaa kuin Punainen meri Moosekselle. Mä en voi olla hymyilemättä itsekseni, mutta samalla mua hiukan harmittaa, että mun minuuttini esillä meni niin nopeasti. No, kaikkea ei voi saada, ja mähän olen tässä koulussa vielä vähintään kaksi ja puoli vuotta, kyllä mä uuden tilaisuuden aina saan.

 

”En mäkään tykkää susta, Frank”, jostain mun eteeni ilmestynyt Katie sihahtaa hampaidensa välistä, tyttö on todella vihainen. ”Ja musta pidetään paljon enemmän kuin susta.”

 

”Se ei paljoa mua haittaa”, mä hymyilen nätisti. ”Ja nyt sä voisit seurata esimerkkiä ja väistää siitä. Mä lähden himaan.”