keskiviikko, 24. kesäkuu 2009

Do you want to be a superstar?

Author: maisamiisa

Title: Do you want to be a superstar

Genre: sekalainen. en tiä.

Pairing: eijoleeee ! hahahahhaaaa.

Rating: PG

Disclaimer: en omista ränksiä, kaikki muut.

 

A/N: miksi musta tuntuu että kaikki osaa soittaa smells like teen spiritin ? tai siis, kaikki muut paitsi mä.

 

Frank! Sähän olet aina halunnut tätä, mikset sä nyt halua?”

 

”Frank jumalauta, perse ylös sieltä nyt ja raahaa se tonne ylös!”

 

”Frank, mee nyt ja hakkaa ne kaikki!”

 

”Frank, sä olet ihan saatanasti parempi kuin ne!”

 

”Niin just, Frank!”

 

Sanat, joita mulle huudettiin yleisen metelin yli, oli naamioitu rohkaiseviksi, mutta sitä ne eivät olleet. Eivät lähelläkään rohkaisevaa, kehuvaa tai kannustavaa, eivät ylipäätään ystävällisiä, niin kuin kuka tahansa ulkopuolinen olisi voinut luulla. Ei, ne ovat piilotettuja vittuiluja, ja pahinta tässä on, että mä en voi sanoa mitään vastaan. Mä en voi sanoa niille yhtään mitään, ja se on mun ikioma vikani. Kuka käski edes lähtemään leirikouluun, kuka käski juomaan tarjottuja juomia, kuka käski humaltua kevyeen kikatushumalaan? Kuka käski suostua olemaan niiden kanssa pullonpyöritystä?

 

”Frank, mitä sä haluat että susta tulee isona?”

 

”Mä haluan soittaa kitaraa jossain bändissä. Mä haluan tienata elantoni soittamalla, enkä mä halua tehdä mitään muuta.” Jamia, Katie, Tom ja Eric, jotka ovat ainoat jotka mua kuuntelevat, innostuvat tietenkin siitä, eikä aikaakaan kun mä istun akustinen kitara sylissäni Katien sängyn reunalla. Mitä ne olettavat mun tekevän, siitä mulla ei ole aavistustakaan, mutta Katie hoputtaa mua mun vieressä istuen soittamaan jotain. Mä en tiedä, mitä se haluaa.

 

”En mä halua. En mä osaa.”

 

”Osaatpas, ihan vitun hyvin”, Katie väittää seistessään mun edessä osana sitä tiukkaa piiriä, jonka läpi ei pääsisi tunkeutumaan mitenkään muuten kuin lavalle tunkemalla. ”Mä tiedän, että sä osaat, ja sä haluat soittaa. Sun pitää soittaa.”

 

”Mitä mä muka edes soittaisin.”

 

”No vaikka taas se Smells like teen spirit!”

 

”Enpä taida. En mä pidä Nirvanasta.”

 

”Mutta silti osaat soittaa niiden hittibiisin?”

 

”Kuka sitä nyt ei osais.”

 

”Mä”, Katie tunnustaa, ja hämärässä mä näen, miten se hymyilee, mutta mä en saa hymyn luonnetta selville, onko se ystävällinen vai vähemmän ystävällinen? Vai toivooko Katie mulle vain pikaista kuolemaa?

 

”En mä soita.”

 

”No ihan varmana soitat”, puheeseen puuttuu Eric. ”Me ilmoitettiin sut tonne jo.”

 

”Miksi vitussa te olette mun kimpussa koko ajan?!” mä huudan nille viidelle kaiken pauhun ja lavan suunnalta tulevan epämääräisen kitaran raiskaamisen yli. Luoja, tänhetkinen soittaja on vielä huonompi kuin mä, ja mun käy hetken aikaa sitä sääliksi. Ei kauaa, sillä mun kaikki huomioni keskittyy piiriin, joka tiivistyy hitaasti mutta varmasti mun ympärilläni. Mä en anna pakokauhun päästä valtaan, mä en voi sille mitään että pelkään liian lähelle tulevia ihmisiä, ja tää on ehdottomasti tilanne, joka laukaisee pakokauhun. Mä puren hampaita yhteen, kun Katie kumartuu mua kohti. Tytön tummat hiukset heilahtavat toiselle puolelle päätä, kun se tuo kasvonsa ihan lähelle mun vasenta korvaani.

 

”Sä nouset siitä nyt, ja sä raahaat ahterisi tonne. Sä tiedät, ettei susta koskaan voi tulla mitään muuta kuin joku nurkassa tärisevä möhkäle, jos sä nyt et mene tonne lavalle ja soita sillä helvetin kitaralla Smells like teen spiritiä. Haluatko sä olla stara? Jos sä haluat, sä raahaat perseesi tonne nyt.” Katie vetää taas päänsä kauemmaksi, mä näen sen tyytyväisen hymyn, se tietää osaavansa taivutella ihmisiä. Sen itsetietoisuus kuvottaa mua aavistuksen verran, enkä mä haluaisi myöntää, että lähinnä sen takia, että mä tiedän, että musta ei koskaan tule tuollaista. Itsevarmaa ihmistä, joka ei pyydä kaikilta anteeksi kaikkea pelkällä olemuksellaan.

 

”Hyvä Frank”, Katie sanoo muka-kannustavasti, mutta mä löydän piilovittuilun sen äänestä. Mä en välitä, vaan työnnyn niiden välistä, suuntaan kohti lavaa, hikisen liikkasalin toisella puolella olevaa polvea hitusen ylempänä olevaa koroketta. Toisella reunalla verhoissa seisoo mua ehkä puoli metriä tai ylikin pidempi jätkä, jonka mä tunnistan – kas kummaa – Katien isoveljeksi. Se katsoo mua vähän aikaa, kysyy, olenko mä Frank, ja kun mä nyökkään, se sanoo, että seuraavaksi on mun vuoroni soittaa, ja se kysyy multa biisin. Kiltisti mä sanon ’Smells like teen spirit’, ja se nyökkää hyväksyvästi.

 

Mua edeltävä hyypiö kiipeää jokseenkin laimein ilmein alas lavalta, ja Katien veli viittaa mua kiipeämään lavalle. Mä en päästä hermostusta iholle, vaan kävelen lähes tärsiemättömien käsieni kanssa keskelle lavaa ja nappaan käteeni koulun kitaran. Mä punnitsen sitä kädessäni hetken, mutta lasken sen sitten takaisin telineeseen. Mä vilkaisen Katien veljeen, joka katsoo mua ja kehottaa käden liikkeellä ottamaan kitaran käteen, virittämään sen hihnan kanssa päälleni ja vetäisemään biisin, että seuraavatkin pääsisi. Välittämättä lainkaan siitä mä astun eteenpäin, irrotan mikrofonin telineestä, ja mä oikeastaan nautin siitä, että kaikkien katseet seuraavat mun liikkeitä. Mua ei edes punastuta.

 

Mä taputa muutaman kerran mikkiin, se on päällä.

 

”Arvatkaa mitä. Mä en osaa soittaa”, mä totean mikrofoniin, ja viimeistään se kiinnittää ihmisten huomiot muhun. Mä arvasin, että tästä kouludiskosta voisi tulla parempi, ja mä olin ilman muuta oikeassa. Tavasta mä vain en iltapäivällä tiennyt, mutta ihan varmasti tämä on se, joka parantaa roimasti mun iltaani. ”Tai itse asiassa”, mä jatkan mietteliäästi, ”mä osaan soittaa. Ainakin paljon paremmin kuin kukaan teistä. Mä olen soittanut kaksi vuotta, ja mä vannon, että mä olen parempi kuin yhdeksän kymmenesosaa tän huoneen ihmisistä. Mä olen kuulemma ihan helvetin hyvä, mutta arvatkaa mitä? Mä en aio soittaa teille. Mä en itse päättänyt, että mä soitan teille. Katie...” mä sanon muka-tunteellisesti ja katson siihen pimeään nurkkaan, jossa oletan Katien olevan, ”mä en pidä susta. Ja tuskin kovin moni muukaan.” Okei, yli meni. Ei haittaa. ”Kiitos tästä, ja nähdään taas huomenna.” Mä heitän suurieleisesti lentosuukot kaikille mun edessäni oleville, ja sen jälkeen tungen mikin takaisin telineeseensä. Mä en jää odottamaan kenenkään reaktioita, vaan hyppään alas lavalta, ja ihmiset tekevät mulle tilaa kuin Punainen meri Moosekselle. Mä en voi olla hymyilemättä itsekseni, mutta samalla mua hiukan harmittaa, että mun minuuttini esillä meni niin nopeasti. No, kaikkea ei voi saada, ja mähän olen tässä koulussa vielä vähintään kaksi ja puoli vuotta, kyllä mä uuden tilaisuuden aina saan.

 

”En mäkään tykkää susta, Frank”, jostain mun eteeni ilmestynyt Katie sihahtaa hampaidensa välistä, tyttö on todella vihainen. ”Ja musta pidetään paljon enemmän kuin susta.”

 

”Se ei paljoa mua haittaa”, mä hymyilen nätisti. ”Ja nyt sä voisit seurata esimerkkiä ja väistää siitä. Mä lähden himaan.”

keskiviikko, 24. kesäkuu 2009

Forgive me

Author: maisamiisa

Title: Forgive me

Genre: deathfic

Rating: PG-13

Pairing: x/x, ajattelin että Frerard

Fandom: MCR

Disclaimer: en omista “mua” enkä “sua”, muut on omia.

Warnings: hahmon kuolema

 

A/N: Osallistuupi Genrehaasteeseen.

 

”Mun pitäisi kertoa sulle yksi juttu.”

 

Sä naurat jollekin mun ohitseni, mä en usko, että sä edes kuulit, mitä mä sanoin. Sä naurat vasemmalle, ja kun sä huomaat, että mä seison sun edessä odottaen, sä kysyt, että sanoinko mä jotain. Mä nyökkään ja avaan suuni, mutta mä en saa sanaakaan sanottua ennen kuin sä sanot, että mun pitäisi odottaa hetki. Sä sanot, että kulta pieni, odota vähän, ja se alkuosa särähtää korvaan, mutta mä en anna sun huomata sitä. Sä käännyt oikealle ja ojennat kättäsi jonkun jätkän suuntaan, mä en usko, että sä edes tunnet sitä, tai mä en ainakaan tiennyt että sä tunnet sen. Te lyötte ylävitoset mun katsoessa vieressä.

 

Mä kyllästyn jahtaamaan sun huomiotasi, mä en aio odottaa, että sä soisit sen mulle. Sen sijaan mä työnnyn anteeksi pyydellen ihmisten läpi, mä etsin pöydän, mä löydän pöydältä kynän ja taskustani kuitin. Kukaan ei tunnu huomaavan mua, kun mä kirjoitan pöydän pintaa vasten kuitin taakse viestiä sulle.

 

”Mä lähden himaan”, mä sanon ja ojennan lapun sulle. ”Nähdään sitten”, tai sitten ei, mä jätän lisäämättä. Sä nyökkäät mulle ohimennen ja myttäät paperin käsissäsi, ja mä oletan, että sä et koskaan tule edes lukemaan.

 

Mä lähden puolijuoksua pois, ja mä en edes mieti enää mitään. Mä olen kyllästynyt tähän, mä olen kyllästynyt tappelemaan sun huomiosta aina, kun paikalla on muitakin. Sä et koskaan koske muhun, koska sä sanot, että sun kaverit ei ehkä sulattaisi sitä että sä olisit mun kanssa, ja mä en tiedä, tarkoitatko sä, että sun kaverit eivät sulattaisi mun sukupuolta vai mua yleensä. Mä arvaan että jälkimmäistä.

 

Askeleet kuljettaa tuttuja teitä pitkin ihan huomaamatta, mä ajaudun kulkemaan samoja reittejä kuin monta kertaa aiemminkin. Mä muistan monta yötä, joina mä kiipesin sen mäen laelle, istuin kiveen louhitun pommisuojan reunalle niin, että mun jalat roikkuivat ilmassa, siitä on noin kuusi metriä matkaa. Mä olen lukemattomat kerrat istunut siinä, mä olen kerännyt rohkeutta, mutta koskaan mä en ole kokenut tilannetta sellaiseksi. Nyt mä taidan kokeilla, mä päädyn taas samalle tutulle paikalle tunnustelemaan tunteitani.

 

Mitä mä sanoin sulle? Mä sanoin, että me nähdään taas joskus, tai sitten ei, ihan sama. Täsmälleen niillä sanoilla: ”Me nähdään joskus, tai sitten ei, ihan sama.” Perässä vielä xoxo ja mun nimeni, eikä mitään muuta. Korutonta. Mä voin luottaa siihen, että jos nyt ei tapahdu mitään, sä et kuitenkaan lue sitä, ja jos tapahtuu, sä voit syyttää itseäsi. En mä haluaisi sysätä sulle sitä kohtaloa, mutta... mä en voi sille mitään. Anteeksi. Tietenkin mä voisin sanoa, että älä syytä itseäsi, mutta sä syyttäisit kuitenkin, joten ihan sama. Mä en jaksa enää välittää susta, tai jaksanpas, juuri sä olet se, joka mut ajoit tähän tilanteeseen, heiluttelemaan jalkoja pommisuojan päälle. Tästä pitäisi aika hyvin hypätä, että siinä kävisi pahemmin kuin vain jalka paskaksi, mutta tuskin se edes olisi vaikeaa. Vaatii taitoa, totta kai, mutta mahdollista. Mä muistan sen yhden tytön, joka putosi tästä lapsena ja melkein tappoi itsensä, mutta pihlajan kanssa onnistui kuitenkin pelastamaan itsensä. Kiskoi pihlajan juurineen maasta pudotessaan ja kääntyi niin, että putosi jaloilleen eikä niskalleen.

 

Onko tää mun tapani? Ei, ei todellakaan. Mä en haluaisi olla se, joka löytää kuolleen mytyn mäen alta, en todellakaan, enkä mä halua, että se olisi kukaan mun tuttu, tai edes random koirankusettaja. Mä en halua.

 

”Mä en halua”, mä kuiskaan ääneen ja pudistan päätäni, nousen seisomaan ja katson alas. En mä halua, en mä tee niin. Mä nyökkään itselleni kuin vahvistukseksi ja lähden kiipeämään mäkeä ylös.

 

Mun huulilta pääsee kirkaisu, kun mun jalkani lipeää rinteessä. Sekunniin murto-osan kestävän hetken ajan mä tajuan, mitä tapahtuu, mutta mä en voi tehdä mitään. Liuku kestää sekunnin, mutta siinä ajassa mä ehdin pyytää sulta anteeksi ajatuksissani. Ja kun mä mätkähdän maahan, mä en ajattele enää mitään.

 

Anna anteeksi minulle.

tiistai, 2. kesäkuu 2009

Scream for my ice cream

Author: maisamiisa

Title: Scream for my ice cream

Genre: fluff kai

Rating: PG

Pairing: Frerard

Disclaimer: en omista kettääääää enkä nimeä joka tulee blood on the dance floorin i scream ice creamista.

 

A/N: muahaha oli tylsää. nimi ei kuvaa yhtään mut perkele ei kiinnostaaaaaaa. kommenttia tack J

 

”Mitä helvettiä sä mahdat tehdä?”

 

Gerard nostaa katseensa pöydän pinnasta, johon se on kerännyt muutaman kirjekuoren. Se on kirjoittanut jokaiseen valkoiseen kuoreen paksulla punaisella tussilla Frank, niin suurella, että mä näen kahden metrin päähän selkeästi joka ikisen kirjaimen.

 

”En mä tee mitään”, se sanoo ja alkaa kerätä kirjekuoriaan kasaan.

 

”No ihan varmasti teet!” Mä kipaisen miehen luokse ja nappaan sen vastustelemattomista käsistä nipun kirjekuoria. Mä tarkastelen niitä, mä avaan ne, niissä ei ole sisällä mitään. Niihin on vain kirjoitettu päälle Frank, ei mitään muuta.

 

”Miksiköhän näissä lukee Frank?”

 

”Se on kuule jännä juttu.”

 

”Jännät jutut sulla on housuissas”, mä tiuskaisen. Mä en voi sille mitään, että mua ärsyttää, että se ei kerro mitä se tekee, varsinkin, kun se näyttää aika... mielenkiintoiselta se sen touhu.

 

”Sähän sen tiedät”, Gerard irvistää ja nappaa kuoret takaisin.

 

”Miksi niissä lukee Frank?” mä kysyn uudestaan.

 

”Sun nimesi on vain niin ihana”, Gerard huokaa liioitellen. Mä tuhahdan ääneen.

 

”Paskat.” Mä käännyn kannoillani ja marssin ulos keittiöstä, meidän pienen asunnon pieneen eteiseen. Mä kumarrun poimimaan lattialta parin mustia Converseja.

 

”Mitä sä nyt?” Keittiön oviaukkoon ilmaantunut Gerard ihmettelee. Mä en vilkaisekaan sitä, vaan kurkotan naulakosta juuri siihen asettamani mustan, ylisuuren hupparin. Mä punnitsen sitä hetken kädessäni, tajuan, että se on oikeastaan Gerardin huppari, ja jokin siinä saa mut ripustamaan sen takaisin naulaan. Kai mä nyt pelkällä kauluspaidallakin pärjään, ja jos en pärjää, niin mä olen huono ja ehkä mä sitten kestän sen. Sitä paitsi ulkona on ihan lämmintä, tai no, lämmintä ja lämmintä. Auringonpaisteisessa kohdassa on lämminta, mutta varjossa ihan pirun kylmä.

 

Mä kieltäydyn vastaamasta ja edelleen kädessäni kenkiä puristaen mä lähden päättäväisesti ulos ovesta ja painan sen liioitellun hiljaa kiinni. En mä naapureita vitutuksellani tahdo häiritä. Mä astelen suoraan hissiin, ja kun vanhan hissin puinen ovi tömähtää pehmeästi kiinni mun perässäni, mä kuulen miten meidän ulko-ovi (ihan varmasti se oli se, kyllä mä nyt oman oveni äänen tunnistan) sulkeutuu toistamiseen. Askeleet lähestyvät hissiä, mä painan viime hetkellä K-nappia. Hissi hurisee niin kovaa, etten mä tiedä, onko Gerard tulossa. Vittu kun pitää olla näin vanha hissi.

 

Mä pääsen ulos asti kohtaamatta Gerardia, ja ihan kuin pikkulapsi mä suuntaan suoraan hiekkalaatikolle ja istun sen reunalle kädet puuskassa. Mä totean näyttäväni ihan naurettavalta, joten asetelmaa pehmittääkseni mä asetan kädet syliini ja annan niiden olla siinä toimettomina.

 

Alaovi aukeaa, mä käännän vaistomaisesti päätäni sinne päin, aika surkea esitys. Gerardpa juuri sieltä tänne päin harppoo, sen kädet on hupparin taskussa ja kengännauhat roikkuvat auki. Ai niin, mullakaan ei ole kenkiä vieläkään jalassa, vaan ne ovat mun selkäni takana hiekkalaatikossa. Ehkä mä juuri ja juuri pärjään sukkasillanikin.

 

”Frankienaama, tuu sisään.”

 

”Paskat tulen!”

 

”Mikä sulla nyt on”, Gerard huokaa äänensävyllä, joka lisää sanojen perään [i]taas[/i]. Ehkä mä olen vähän hankala persoona, mutta ehdottomasti niin on Gerardkin, että tasoissa ollaan. ”Niistä kirjekuoristako sä suutuit?”

 

”No niistäkin”, mä tiuskaisen ja läppäisen Gerardin jalkaa, kun se yrittää istua mun viereen. Lapsellista, ihan satasella, mutta mä olen niin perkeleen lapsellinen ettei mitään rajaa. Mä saan olla jos mua huvittaa, mulla on siihen oikeus, ja juuri tällä hetkellä mua huvittaa niin saatanan paljon olla lapsellinen.

 

”Mistä muusta sitten?”

 

”Jos sä et kerro, minkä takia sä kirjoitat mun nimeni kirjekuoriin, niin mitähän muuta sä mahdat jättää kertomatta?”

 

”Paskat, Frank.”

 

”No joo joo!”

 

”Joo joo, epäilemättä mä jätän sulle kaiken kertomatta. Kulta pieni –”

 

”Mä en ole pieni!”

 

”Iso sitten, taas sä vedät tota draamaa. Odota vähän, älä karkaa mihinkään.” Gerard nousee ja jättää mut tuijottamaan hölmistyneenä peräänsä. Mitä mun pitäisi odottaa ja mihin mä karkiaisin, ei mulla ole avaimia, ei lompakkoa, ei mitään, ja taskun pohjalla kaksi dollaria. Sillä ei pitkälle pötkitä.

 

Gerard antaa mun odottaa vaikka miten pitkään. Mä alan hermostua odotteluun, mun tekisi mieleni ponnahtaa juuri nyt pystyyn ja juosta pois, mutta uteliaisuus pitää mua paikallaan. Vitun Gerard, miksi sen pitää osata? Ihan tyhmä jätkä. Lapsellisuutta ilmassa, kivaa.

 

Lopultakin Gerard ilmaantuu tunnelin läpi talon toiselta puolelta tälle puolelle, ja kädessään se puristaa lähikaupan kassia. Mä tuijotan silmä kovana, miten se turhia kiirehtimättä astelee lähemmäksi, ja sen katse huitoo ympäriinsä, ei pysähdy kertaakaan mussa. Matkaa on kymmenen metriä ja normaalilla nopeudellaan Gerard taittaisi sen viidessätoista sekunnissa, mutta nyt se pitkittää sitä yli minuuttiin. Ei, mä en toki laske sekunteja.

 

”Mitä mun piti odottaa?” mä tiukkaan kun Gerard on aivan mun edessä ja mä tuijotan sitä ylöspäin.

 

”Tätä”, se sanoo ja ojentaa pussia mulle. Mä riuhtaisen sen käteeni, mä muistan taas että mun piti olla vihainen, ja kurkistan sisään.

 

Mun on pakko tukahduttaa aww-äännähdys, joka mun huulilta ihan pakollakin yrittää pyrkiä Gerardin korviin.

 

”Sä ostit mulle jäätelön?”

 

”Mansikkajäätelön”, Gerard huomauttaa. ”Mansikkaa eikä suklaata.”

 

”Luoja sun kanssas”, mä tuhahdan ja katson pussin pohjalla olevaa mansikkatuuttia. Gerard istuu mun viereeni, mä käännän katseeni siihen. Vittu, voiko ihminen olla noin suloinen?

 

”Taas toi ilme.”

 

”Ilme?” Mikä pirun ilme?

 

”Homohymy.” Tällä kertaa mä en yritäkään hillitä awwittelua, ja Gerard nauraa mulle.

 

”Homohymy”, mä toistan. ”En mä halua näyttää homolta.”

 

”Sä olet oikein suloinen homo”, Gerard virnistää piruillen. Mä virnistän takaisin, ja kun se sitä vähiten odottaa, mä hyökkään halimaan sitä.

 

”Frank, yritätsä tappaa mut”, se nauraa, ja mä nauran.

 

”Totta kai.”

 

”Mä tiesin ton”, Gerard huokaa, kun mä hieman hellitän karhuhalausta. Pikkukarhuhalausta. Paskat.

 

”Mut hei Frank?”

 

”Mitä?”

 

”Saanko mä sitten nuolaista sun jäätelöä?”

 

”... pervo.”

keskiviikko, 20. toukokuu 2009

You and I should meet

Author: maisamiisa
Title: You and I should meet
Genre: joku ehkä söpöstelyyy ?
Rating: PG
Pairing: Bob Bryar/Frank Iero
Fandom: MCR
Disclaimer: moi. en omista heitä. ANTEEKSI ASHTRAY JA HIAMIZA eikun anteeksi miten se kirjoitetaan sun nickis, mun oli pakko lainata teiltä tätä nimeä, ampukaa mut 8<

A/N: the third one josta mä en suostunut kertomaaan :p joosori. :s hyvää syntymäpäivää eve. <3 ja anteeks, mu oli ihan pakko saada tää nyt pistettyä, en aamulla olis ees muistanu et oon kirjottanu tän. O_o



Mä tuijotan poikaa, joka seisoo musta ehkä kolmen tai neljän metrin päässä eikä näytä huomaavan mun tuijotustani. Ehkä siltä puuttuu se aisti, jolla ihmiset huomaa, kun toiset tuijottavat, tai ehkä se on vain niin keskittynyt kavereihinsa, joiden kanssa se seisoo jonkinlaisessa ringissä. Mä pystyn kuulemaan tänne asti, miten yksi poika, lyhyt ja lihava ruskeahiuksinen, selittää jostain lehdestä aivan innoissaan ja liian kovaan ääneen, ja kun mä kuuntelen vähän tarkemmin, mä tajuan, että se puhuu jostain, mitä mun tarkkailemani poika kutsuu "aikuisviihteeksi". Aikuisviihdettä, juuri sitä, mä muistan, miten mä nauroin sille, kun se ekan kerran puhui aikuisviihteestä, miten sen Jared-niminen kaveri pitää todella paljon "aikuisviihteestä". Se oli suloista tai jotain. Mä oletan lyhyen, äänessä olevan pojan nimen olevan Jared, tietenkin se on, se alkaa kaivaa reppuaan ja lykkää jotain keskelle rinkiä muiden ojennettuihin käsiin.

Mutta ei mua Jared kiinnosta, ei todellakaan, vaan se, jonka käsissä mokoma "aikuisviihdelehti" ei ole vielä käynyt sikäli kuin mä näin, sillä mun tarkkailema poika on selin muhun ja tiiviin ringin osa. Mä voisin kuitenkin olettaa, että se ehkä vain antaa sen eteenpäin, se on itse sanonut, että sitä ei kiinnosta katsoa.

Mä haen oikeaa ajoitusta, ja mä yritän arvata, milloin olisi paras hetki. Mä vilkaisen kännykästä kelloa, kuutta yli yhden, mä tiedän, että sen seuraava tunti alkaa vartin yli, joten mulla ei ole enää paljoa aikaa. Mä huomaan, että poika alkaa vilkuilla pikkuhiljaa ympärilleen, kai sitä tylsistyttää kavereiden innostus "aikuisviihteeseen". Voi luoja, mä tiedän, että ei saisi nauraa, mutta ei voi mitään muutakaan, aikuisviihde, on sekin sana, voi luoja. Mä en olisi uskonut, että nykyäpäivän nuoriso edes tuntee kyseistä sanaa, ja sitten toi yksi käyttää sitä ihan pokerina.

Mä päätän, että nyt tai ei koskaan. Mä selaan puhelimen muistista numeron, jonka mä kyllä osaisin muutenkin ulkoa, mutta tavan vuoksi mä laitan hakuun ensin F, numero on heti ekana, tietenkin, en mä tiedä ketään muuta kuin sen, jonka nimi alkaisi F:llä.

Hälyttää kaksi kertaa, ja sen koko ajan mä tarkkailen poikaa, sen eleitä. Se huomaa, että sen puhelin soi, mä kuulen sen jonkin randomin soittoäänen tänne asti, se vastaa nopeasti, ja mä voin melkein nähdä, miten se hymyilee, kun se vastaa mulle.

"Moi!"

"No moi."

"Mitä kuuluu?" Frank kysyy sen kysymyksen, jonka se kysyy aina ensimmäisenä, joillekin se on vain kohteliaisuudesta kysyttävä kysymys, mutta Frankin äänestä kuulee, että se haluaa ihan oikeasti tietää, mitä mulle kuuluu.

"Aika hyvää", mä kerron ja hymyilen itsekseni. Mä en anna Frankille tilaisuutta vastata yhtään mitään, ennen kuin jatkan: "Frank, käänny hitaasti ympäri."

"Miks?" Tavoilleen uskollisena se ei tee mitään inttämättä ensin vastaan, ja niin nytkin sen on pakko saada sanoa jotain vastaan.

"Siksi kun mä sanon niin." Mä pidän ääneni tarkoituksella niin hiljaisena, että se ei voi kuulla mua muualta kuin puhelimesta. Se inttää edelleen vastaan, mä hillitsen itseni, etten alkaisi väittää takaisin.

"Frank, jos sä nyt vain kääntyisit, jooko?"

"No sano miks!"

"No sä näet sen sitten kun sä olet kääntynyt." Tällä lauseella mä kiinnitän sen huomion kokonaan itseeni, ja mä tiedän, että se ei enää kauaa vastustele. Se on liian utelias, mä tiedän että se on, ja se taas on hyvä, ainakin tässä kohtaa.

"Mitä mä saan jos mä käännyn?"

"No sä näet sen sitten." Frank tuhahtaa, mutta kääntyy sitten kuitenkin hitaasti ympäri, niin kuin mä sitä neuvoinkin. Sen katse haravoi ympäristöä, ja sitten se paikantaa mut. Mä kuulen puhelimesta, miten sen hengitys kiihtyy todella nopeasti, ja mä näen, miten se jää tuijottamaan mua. Niin kuin b-luokan romanttisissa leffoissa, se tuijottaa mua silmät suurina, antaa kätensä tipahtaa vartalon vierelle, ja se tuijottaa mua edelleen. Puhelu on auki, mutta mä lasken nopeasti luurin korvaltani ja painan puhelun poikki. Frank sanoo olkansa yli jotain kavereilleen, mä en kuule, se puhuu liian hiljaa, ja sitten se lähtee tulemaan mun luokseni.

"Sä sitten tulit tänne", se sanoo ja tuijottaa mua edelleen.

"Joo."

"Joo", se toistaa, ja tuijottaa mua mun edessä seisten.

"Tota, sä voisit sanoa vaikka… moi, tai jotain?"

"Moi", se toistaa kuuliaisesti ja saa mut naurahtamaan, ehkä hieman jännittyneenä, sillä miten monta kertaa mä näen ihmisen, jonka mä tunnen lähinnä netistä, livenä, ja miten monta kertaa mä onnistun yllättämään sen välitunnilta? Ekaan mä voin vastata, että toivottavasti aika monta kertaa, ja toisen vastaus on tasan yhden kerran, sillä mitä luultavimmin tän jälkeen se alkaa väkisinkin vilkuilla olkansa yli.

"Sä sitten tulit tänne", se sanoo ja näyttää toipuvan järkytyksestään. "Herra jumala, eikö sun pitäisi olla koulussa?"

"Ehkä pitäis, mutta... ei sillä niin väliä ole."

"Millä sitten on väliä?" Hymy on lämmin ja yltää silmiin saakka, ja se istuu mun viereen, kymmenen sentin päähän musta, mä en tiedä, se ujostelee. Ehkä.

"Sulla?" Mä sanon sanan hiljaisella äänellä ja hymyilen, poika hymyilee myöskin, ja mä näen, että ihan tahattomastikin se nojautuu enemmän mua kohti.

"Ilman muuta", se hymyilee vinosti. Se vilkaisee mun ohitseni sen kavereihin, mä vilkaisen samaan suuntaan, niiden kaikkien katseet ovat kohdistuneet meihin. Samalla hetkellä kun ne huomaa meidän huomanneen niiden tuijotuksen, ne alkavat touhottaa omiaan, ja se saa sekä Frankin että mut naurahtamaan.

"Tuu", Frank sanoo ja nousee ylös penkiltä, jolla mä olen istunut viimeisen tunnin odottaessani Frankin välituntia. Se ojentaa kättään mulle, mä tartun siihen, mutta epäröin.

"Mihin me ollaan menossa?"

"Jonnekin. Mennään keskustaan. Ei täällä voi olla."

"Ei sun pitäisi lintsata –" mä aloitan vastusteluni, jokseenkin ponnettomasti tosin. Frank nauraa keskeyttäen mut.

"Ja sunhan on hyvä sanoa noin", se nauraa kiusoitellen. "Mennään nyt. Noi tipauttaa silmät päästään seuraavaks." Mä hihitän itsekseni jollekin, Frankille, Frankin kavereille, jollekin tai kaikelle. Mä nappaan olkalaukkuni vierestäni penkiltä ja annan Frankin taluttaa mut pois sen puun alta, pois yläasteen pihalta, pois koko koulun alueelta. Kumman tyynesti Frank vain kävelee ulos, mä olen ihaillut sen tyyneyttä useammat kerrat, se tekee muhun aina vaikutuksen. Se ei päästä missään vaiheessa irti mun kädestä, se puristaa hellästi mun sormia kädessään, eikä mulla ole mitään sitä vastaan.

"Mitä sä täällä teet?" Frank kysyy, kun me ollaan päästy riittävän kauas sen koulusta.

"Ajattelin vaan tulla moikkaamaan, kun..." mä luon katseeni maahan kävellessäni, luoja, musta tuntuu niin lapselta, kun mä sanon tän, ja kaiken lisäksi mun poskeni punehtuvat vähäsen. "Mulla oli sua ihan helvetillinen ikävä."

"Aattelit tulla moikkaamaan? Vaan sellaisen tuhatkunta mailia?"

"Ei se ole kuin kahdeksansataa", mä korjaan, Frank naurahtaa. "Ja joo, näin aattelin."

"Sä olet…" Mitä mä olen? Tyhmä? Idiootti? Umpihomo? Mitä? "...suloinen." Ai jaa. Joo. Selvä. Mitä? "Sä olet suloinen", Frank toistaa ja pysähtyy. Mäkin pysähdyn, Frank pitelee mun kädestäni kiinni ja kääntyy seisomaan suoraan mun eteeni, se on lähellä, hirveän lähellä, ja mä haluaisin vain niin paljon edes hipaista sitä, mutta mä pidän käteni kurissa.

"Sä olet suloinen", Frank toistaa ja hymyilee aavistuksen verran homomaisesti, niin suloisesti, tavalla, jonka vain se osaa. Se ojentaa käsiään mua kohti, mä tulkitsen sen käskyksi tulla lähemmäksi, mä astun askeleen eteenpäin. Se hyökkää halaamaan mua, se rutistaa mua käsillään ja mä kiedon vähäsen kömpelösti käteni sen ympärille. Mä en oikein tiedä, mitä mun pitäisi tehdä, Frank pääsi ujoudestaan yli hämmästyttävän nopeasti, ehkä ihminen ujostelee kun tapaa yli vuoden pelkästään netissä tuntemansa ihmisen ensimmäistä kertaa livenä. Varsinkin, jos... no, sanotaan vaikka että suhde on sillä tasolla kuin meidän. Mä ujostelen aavistuksen verran, mä en ole todellakaan tottunut siihen, että ihmiset halailevat mua, se saattaa olla ehkä hieman kiusallista, mutta nämä kädet, jotka ovat mun ympärilläni, niitä mä en koe yhtään kiusallisiksi.

"Mullakin oli sua ihan mieletön ikävä", Frank tuhisee. "Ihan järjetön ikävä." Poika on niin lyhyt, se on suloista. Mä hymyilen itsekseni, mua ihan vähäsen ihmetyttää tää kaikki, mutta mä en anna sen vaivata yhtään. Mä vain hymyilen kädet edelleen Frankin ympärillä, poika sopii täydellisesti mun syliini, mä huomaan ajattelevani. Voi jumalauta, mikä yltiösiirappia suoltava idiootti musta on tullut? Mä pudistelen päätäni ajatuksilleni.

"Bob?"

"Mitä?"

"Mä..." Frank nostaa kasvonsa mun rinnasta, mihin se on ne haudannut. Se katsoo mua suoraan silmiin, sen lämpimänruskeat silmät hymyilevät mulle samoin kuin suu. "Mä rakastan sua." Miten monta kertaa mä olen sen kuullut, ja miten uskomattomalta se silti aina tuntuu.

"No Frank."

"No mitä?”

"Mäkin rakastan sua." Frank pudistelee päätään hymyillen, sitten se nostaa kätensä mun niskan taakse, paino sanalla nostaa: mä olen sitä ihan pirusti pidempi.

Mä en ole koskaan tajunnut sitä höpötystä ensisuudelmasta, miten se tuntuu niin uskomattomalta ja plaa plaa plaa, ja täytyy myöntää, etten edelleenkään. Frankin huulten tuntu mun huuliani vasten on yksinkertaisesti aivan taivaallinen, mutta mä en usko, että siinä on mitään kuviteltua ensisuudelmataikaa. Frank tuntuu aivan taivaalliselta, sen ikäisekseen pieni keho vetää mua alaspäin väkisinkin, mä livautan käteni sen kyljille, ne tuntuvat sopivan juuri siihen.

"Bob, mä ihan oikeasti rakastan sua niin paljon."

tiistai, 5. toukokuu 2009

There's a shadow hanging over me

Author: maisamiisa
Pairing: Päätä ite.
Rating: K-7?
Fandom: MCR
Disclaimer: en omista ränksiä enkä henkilöä nro 2, ja biisi, josta repäisin nimen, onnnnnnn Beatlesin Yesterday.
Beta: Wordin beta...
A/N: Angsteissani kirjoitin, tuli mieleen vaan tällainen. En takaa että olis mikään hyvä, mut kaverin pyynnöstä tänne laitan. // tämähän on siis WANHA, vuoden ikäinen jo melkein :D

There’s a shadow hanging over me

Mä tunnen sun pääs olkapäälläni, kätes lantiollani. Mä tunnen sun kitaran kieliä käsittelemään tottuneet sormes hyväilemässä mun hiuksiani, tavalla, jonka vain sä osaat.
  Varjot piinaa mua. Mä kävelen pitkin kotini käytäviä ja tunnen hukkuvani varjoihin. Ne vyöryy mun yli, ja ne vie mennessään viimeisetkin rippeet mun elämänhalusta, jos sitä on jäljellä ollutkaan.
 Muuten pimeän keittiön pöydällä palaa kynttilä. Pitkä, valkoinen kynttilä. Liekki lepattaa, niin kuin varjot haluis viedä multa viimeisenkin valon.
  Pienen liekin valossa mä näen hetken sun kasvos, kasvot, joita mä olen kaivannut eniten maailmassa. Mä tunnen hetkellisen valonpilkahduksen sisimmässäni, mut silmänräpäystä myöhemmin se peittyy taas mustuuteen. Silmänräpäys, ja sä olet taas poissa. Kokonaan poissa.
  Kyyneleet valuu runsaina virtoina pitkin mun poskia. Mä olen useasti yrittäny pitää niitä aisoissa, turhaan.
  Mä sormeilen rannettani. Mä pystyn selkeesti tuntemaan arvet, jotka siinä risteilee. Sun takias ne on auennu usein, tosi usein.
  Mun päässä pyörii kysymyksiä, joihin mä en löydä vastauksia. Miten pahalta susta täytyi tuntua, että sä teit sen itselles ja mulle? Miks sä teit sen? Ajattelitko sä yhtään mua ja miltä musta tuntuu?
  Ajatuksissani mä olen ajautunut asuntoni parvekkeelle. Mä seison nojaamassa parvekkeen kaiteeseen ja hengitän yöilmaa sisääni. Mä katsahdan alas ja näen kaukana maanpinnan. Mä istun parvekkeen kaiteelle, heitän jalat toiselle puolelle kaidetta. Mä arvion korkeutta, mä olen kahdeksannessa kerroksessa. Jos tästä putoaa, kuolee hyvin varmasti. Mä en halua mitään muuta, mä haluan päästä sun luokses.
  Hetken mietittyäni mä nojaudun kevyesti eteenpäin. Mä tunnen kallistuvani vähän, mä tunnen irtoavani kaiteesta.
  Mä tulen sun luokses, Frank.