Auhtor: maisamiisa
Title: Sekamehulammikko
Genre: jonkinasteinen angst, fluffy, (real person) slash. teinipoikaslashia.
Rating: PG-13
Pairing: Frerard
Disclaimer: En omista herroja :<
PoV: Gee
Warnings: aika paljon itsensä vahingoittamista monin tavoin.

A/N: öhm, joo Poppamurun haasteesta lähti liikkeelle : D angstaan taas vaihteeksi elämän kurjuutta. Ja totesin että ei ikinä saa istua vahvistimen vieressä, jos sen omistaja on vähänkään pirullisempaa sorttia eikä tykkää siitä, että nukkuu otsa erittäin ikävässä kulmassa vahvariin nojaten. Perkele sain melkein sydänkohtauksen ja iskin otsani lattiaan, joka kaiken lisäkgsi on jotain ihmeen kiveä. Perkele Laura, kivat sulle, rakastan sua kulta. Ja tätä kirjoittaessani kuuntelin MSI:tä, Kill yourself, Dickface, Shut me up yms soivat aika tiuhaan.

"Kuules. Nyt ei ole kauheen hyvä aika alkaa angstaa, varsinkaan jos on lääkehuuruinen sekakäyttäjä."

"Joo, kiitos muistutuksesta." Mä läppäisen vieressäni istuneen, ylihuolehtivan pojan käden otsaltani. "Mä oon oikeesti ihan okei."

"No etkä oo. Gerrupullanen -"  mä irvistän tässä kohtaa "- sä olet kipeä, etkä sä oo yhtään okei."

"No olenpas! Ei sun vittu tarvitse koko aikaa huolehtia musta."

"No sori, mä yritän vähentää", se lupaa, ja saman tien alkaa huolehtia siitä, olenko mä ottanut antibioottini, tarvitsenko mä aspiriinia ja plaa plaa plaa.

"Lopeta nyt! Mä en oo kuolemassa tai mitään!"

"Ei sitä koskaan tiedä", Frank tuumaa omaan ärsyttävään tapaansa. "Sähän voit vaikka kuukahtaa siinä, ja mä en luonnollisestikaan sitä halua, joten mä hoidan sut terveeksi." Ärsyttävä ihminen, ärsyttävät puheet, ärsyttävä kokonaisuus. Ja ärsyttävän suloinen. Mä en voi muuta kuin alistua siihen, että se huolehtii musta, antaa apua kaikessa, missä mä en apua edes tarvitsisi, kuten sen jostain taikoman sekamehun juomisessa.

Mä kiroan sen päivän, kun mullekin tarttui se helvetillinen flunssa. Mä inhoan sitä, että mun nenä on koko ajan tukossa, niin etten mä pysty hengittämään nenän kautta, ja mä inhoan sitä, että mä en pysty kunnolla edes nousemaan sängyn pohjalta. Vaikka mä olen periaatteessa sänkyni vanki, se ei tarkoita sitä, että mä olisin neliraajahalvaantunut, minkä mä huomautan Frankille.

"Mut etsä tajua", se huokaa, "että perkele mä en halua, että sä tuut tosta kipeemmäks."

"En mä tule kipeemmäks, jos mä joudun juomaan mehua ilman sun avustusta", mä huomautan inhottavammin kuin tarkoitin. Mä en ymmärrä sanojeni todellista terää ennen kuin näen Frankin silmien välähtävän tavalla, joka ei lupaa hyvää.

"Okei." Se nousee ylös tuolista, jossa on istunut viimeiset kymmenen tuntia, ja luo muhun silmäyksen vielä kerran. Musta ei näy yhtään enempää kuin kamalassa kunnossa olevat hiukset, otsa, silmät ja nenä, loput on peiton alla piilossa.

"Sori että mä häiritsin sua." Voi helvetti, mä totean kun se lähtee. Ei mun ollut tarkoitus sitä pois ajaa. Kunhan vaan olisi lopettanut mun ahdistelun ajoissa.

Mä yritän pyytää sitä pysähtymään, mutta kummasti mun ääneni kieltäytyy juuri siinä vaiheessa yhteistyöstä, ja kaikki, mitä mä saan äänelläni aikaan, on kummalista raakkumista, joka pyytää Frankia tulemaan takaisin.

Hetken kuluttua mä tiedän olevani yksin meidän kohtalaisen isossa kämpässä. Mä alan tajuta, miten inhottavaa se on, kun on yksin ajatustensa kanssa, yksin koko helvetin asunnossa, kun äiti on töissä, isä jossain kuusessa muutenkin ja Mikey kuluttamassa koulunpenkkiä. Voi helvetti, että se tuntuu kamalalta.

Vielä kamalammalta musta tuntuu, kun mä yhtäkkiä taas muistan, että Frankin pitäisi myöskin olla koulussa, mutta mun takiani se lintsaa tän päivän. Mun takia, ei kenenkään muun, ja sitten mä olen sellainen kiittämätön mäntti, jolla on noussut pisu pipoon.

Mun päätä alkaa kivistää kaikesta siitä itseinhosta, jota mä tunnen Frankin lähdettyä. Mä inhoan itseäni enemmän kuin yleensä, mikä on jo aika paljon. Eikä se ole ihmekään, kun ottaa huomioon sen, että mä olen oikeasti yksin koko kämpässä. Mulla ei ole ketään, joka pitäisi ajatukset poissa tai johonkin muuhun kiinnitettynä, niin että ne ajatukset pääsevät ihan estottomasti kääntymään mua itseäni vastaan.

Mä ojennan kättäni peiton lämmöstä ulos, kurkotan yöpöydälleni, jossa pitäisi sijaita mun puhelin, jonka äiti vannotti ottamaan lähelle että mä saisin sen heti kiinni, jos mulla olisi jokin hätä. Silloin mä lähinnä hymyilin pienesti ja käskin sitä lähtemään, olihan mulla vielä silloin Frank, joka musta vannoi äidille pitävänsä huolta. Silloin mä en ollut vielä onnistunut häätämään sitä ja pilaamaan kaiken.
Mä haron pöytää, mun käteni tapaa erinäistä pikkusälää, jota yöpöydälle nyt yleensä kerääntyy, ja mä onnistun sähläämään lattialle pullon, jonka Frank mulle jostain hankki. Mä en tiedä, onko siinä pullossa täytettä, mutta siitä pienestä äänestä, joka mun sängyn vierestä kuuluu, mä arvaan, että ainakaan enää siinä pullossa ei ole kovin paljoa täytettä, se kun valuu paraikaa matolle. Pieni pulputus lakkaa nopeasti, Frank oli kai ehtinyt juottaa mulle enemmän kun mä arvasinkaan.

Mä en löydä kännykkääni mistään. Se on arvatenkin joko jossain päin mun sänkyä tai sitten se on lattialla, missä mehu sitä kastelee. Mä en jaksa välittää siitä, mua väsyttää järjettömästi. Mä annan silmieni painua kiinni, mutta mä en pysty nukkumaan. Mä yritän nukkua, mä yritän ihan järjettömän paljon nukkua, nukkua siihen asti että Mikey tai joku tulee kotiin pelastamaan mut tältä itseinholta, yksinäisyydeltä ja ahdistukselta, jotka ovat ottaneet vallan sen jälkeen, kun mä jäin yksin. Yksin. Helvetin kamala sana, ei muuten, mutta nyt, kun mä sen sanan kuiskaan ääneen, se kaikuu tyhjästi mun tyhjässä huoneessa, jossa ei ole edes julisteita seinillä sen jälkeen, kun mä revin ne kaikki alas yhden ahdistuspuuskan aikana. Silloinkaan mulla ei ollut Frankia mun lähellä. Jos se olisi ollut siinä, takuuvarmasti mä en olisi repinyt niitä alas, en olisi silpunnut niitä kaikkia korjauskelvottomiksi. Frank ei olisi mun antanut silputa niitä, se olisi tarttunut mun käsiin, pakottanut ne mun kylkiä vasten ja sanonut, että kaikki on okei. Mutta toisaalta, jos se olisi ollut siinä, se sama tyhjä tunne ei olisi kasvanut ihmisiä syövän suureksi ahdistukseksi.

Tuttu tunne, josta mä olen kärsinyt yksin ollessani, hiipii pitkin mun ruumista, pistelee sitä sieltä täältä, ja kasvaa suureksi möykyksi, joka puristaa keuhkoja kasaan, niin että mä en pysty hengittämään kunnolla. Mä yritän vetää syvään henkeä, kerran, toisenkin, mutta kaikki, mitä mä saan aikaan, on surkeaa pihinää. Mä tiedän saman ahdistuksen olevan tuloillaan.

Mä kuvittelen kuulevani askelia käytävästä, joka johtaa mun ja äidin huoneiden ohi olohuoneeseen. Toivonkipinä nostaa päätään mun sisällä, onko joku tullut kotiin? Mä kuitenkin kuuntelen tarkemmin, ja tajuan, että mun mielikuvituksen tuotetta se oli. Toivo sammuu nopeammin kun keksipaketti katoaa mun aina nälkäisen pikkuveljen sisuksiin.

Mä nousen ylös huomaamatta lainkaan, että mulla on järkyttävän huono olo. Mun tekee mieli antaa ylen kaikki ne mehut, jotka Frank on mun kurkkuun kaatanut, mutta mä taistelen oksennusrefleksiä vastaan ihan pakosta. Mä yritän taas jatkaa hengittämistä, sisään, ulos, sisään, ulos, mutta mä en onnistu. Henki kulkee puuskauksina, samalla tavoin kuin aina ennenkin, kun mua on alkanut samalla tavoin ahdistaa.

Mä kierrän käteni ympärilleni ja tärisen. Mä yritän pitää ne ympärilläni, lukitsen kämmenet myttäämään nyrkeissä hiostuneen paidan kylkiosia. Pidän huolta, että ajatukset eivät pääse lipeämään kertaakaan käsien ympärille puristamisesta, yksikin lipsahdus saattaisi johtaa johonkin, mitä mä en pystyisi kontrolloimaan mitenkään.

Ja sitten mä ajattelen sitä viimeistä asiaa, mitä mun pitäisi sillä hetkellä ajatella. Frankia. Ja sitä, että se lähti, koska mä olin itsekeskeinen ääliö, ja sitä, että se oikeasti piti musta huolta, koska se rakastaa mua. Rakastaa. Niin se ainakin itse sanoo, mutta mä en tiedä, pitäisikö mun uskoa sitä, syistä, joista mä mainitsen ainakin sen, että mä olen mä. Mä, Gerard Way, ahdistuspuuskiin silloin tällöin taipuvainen... idiootti. Joo, sitä mä olen.

Mä en pysty enää kontrolloimaan itseäni mitenkään. Mä nousen seisomaan, edelleen sängyssäni, lasken kämmeneni tyhjälle tummansiniselle seinälle, jonka väristä mä pidän, ja alan hakata päätäni siihen. Ensin hiljaa, hennosti, nopeuttaen koko ajan tahtiani ja lisäten koko ajan voimaa, niin, että lopulta on ihme, että mä ollenkaan pysyn pystyssä takoessani otsaani seinään. Lopulta mä en edes yritä pysyä pystyssä, mun jalat antavat periksi ja mä putoan istualleni sängyn reunalle, niin reunalle, että mä putoan selkä edellä lattialle. Paita kastuu selästä, se on sitä mehua, mä sisäistän. Mun selän alla on möykky, jonka mä ymmärrän puhelimekseni. Mä nousen istumaan, vaikka pää anoo makuulle pääsyä, ja otan mehua pitkin mun käsivarsia valuttavan kännykän käteeni. Mä painan kakkosta pitkään, pikavalinta, johon on tallennettu Frankin numero. Mitään ei tapahdu, hämärästi mä ymmärrän, että näytössä ei edes ole valoa. Seuraavaksi mä taon virtanappulaa.

"Toimi, toimi, toimi", mä hoen ääneen hakatessani vuorotellen virtanappia ja kakkosta. Puhelin ei osoita elonmerkkejä, ja seuraavaksi mä alan takoa sitä mitään ymmärtämättömästi lattiaan, jonka matto litisee mehusta. Mä en huomaa ollenkaan, että mun sormet ovat puhelimen ja lattian välissä kun mä isken sitä lattiaan, mä tunnen vaan halua purkaa johonkin turhautuneisuuteeni.

Lopulta mä luovutan ja heitän puhelimeni seinään. Sinistä vastapäätä olevaan valkoiseen jää omituisen punertavat jäljet, kun mehuinen kännykkä osuu siihen ja kimpoaa palasina pöydälle. Mun viimeinen toivoni lensi sen mukana seinään, mulla ei ole mitään mahdollisuutta enää. Mä alan takoa päätäni nyrkeillä, sitten otan kiinni sängynreunasta ja hakkaan päätäni siihen. Se ei helpota mun oloa yhtään.

Sokeana mä alan haparoida lattiaa. Mä en edes huomaa kipua, joka mun kalloa hakkaa suurella vasarallaan. Kyyneleet sotkevat mun kasvojani, joita mä pyyhin toisella kädellä saaden aikaan varmasti mehuisia viivoja pitkin rumaa naamaa. Mä konttaan märällä lattialla, yritän epätoivoisesti löytää jotain, ihan mitä tahansa, joka mua helpottaisi. Mä siirrän syrjään tavaroita, joita mun lattialla lainehtii, mä tunnistan kädessäni kameran, joka on syystä tai toisesta keskellä mun lattiaa.

"Helvetti...", mä pihahdan, kun viillän etusormeni johonkin. Se tästä vielä puuttuukin, mehun lisäksi verta naamalle. Mä siirrän sormen huulilleni, siitä valuu aika paljon mun elämännestettä. Toisella kädellä mä haparoin uudestaan lattialta sitä, joka mun sormea viilsi. Mun toinen käsi tapaa uudestaan sileän terän, mä tartun siihen ja puristan sitä niin kovaa, että mun kämmeneen tulee haava, mä tunnen terän tunkeutuvan ihon alle väkivalloin.

Mä siirrän esineen kasvojen eteen, siristän silmiäni ja yritän nähdä sitä, mikä se on. Se on se paperiveitsi, jolla mä taisin vielä toissapäivänä leikellä sabluunaa yhteen työhön, joka mun piti tehdä tänään, mutta mitä en tee. Mun ei olisi kannattanut ottaa sitä käteen, mä ymmärrän, ei tietenkään olisi pitänyt. Mun ei olisi myöskään kannattanut vilkaistakaan sitä, vaikka se mun kädessä olikin, sillä se antaa mulle uutta energiaa itseni satuttamiseen. Mitään ymmärtämättä ja näkemättä mä isken terää käsivarteeni, kyynärtaipeen yläpuolelle. Veitsi on tylsä, mä kokeilen sitä käsivarteni jälkeen pehmohiireen, jonka löydän lattialta. Siitä ei tule kunnolla mitään siinä kulmassa. Mä otan terää enemmän esille, painan sitä lattiaan niin, että eka pätkä katkeaa, ja kun se on napsahtanut poikki, mä vien sen taas käsivarrelleni, ensin lyön sitä kaikin voimin, niin, että se uppoaa suhteellisen syvälle mun ihoni alle, vedän sen pois tuntematta kipua, ja sitten juoksutan sen uudelleen pitkin käsivarttani, tällä kertaa hitaasti, painaen edelleen kovaa, nautiskellen. Mä en tunne yhtään kipua, mä en tunne mitään muuta kuin ahdistuksen ja halun satuttaa itseäni. Halun kuolla.

Sitten mä alan tuntea, pikku hiljaa, se alkaa veren pitkin käsivartta valumisen tunteena. Lämmin neste piirtää reittiään mun käsivarteen, joka lepää mun sylissä, ja jossain kyynärpään alapuolella sen reitti kulkee alas, niin, että se pisara päätyy lopulta mun paljaalle reidelle ja pysähtyy siihen. Sitä seuraa tasainen, runsas virta, samaa reittiä, haarautumatonta.

Siinä vaiheessa mä alan itkeä niin, että mä tiedostan sen kunnolla. Mä annan käteni tippua hervottomana viereeni lattialle, painan pään polviin ja annan kyynelten valua, tippua nenänpäätä pitkin johonkin. Varmaan siihen ainaiseen mehuun.

Mulla on kamala olo. Nätisti sanottuna kamala. Mulla on ikävä Frankia, mä en osaa kaivata tällä hetkellä mitään muuta kuin Frankia. Mä ajattelen sitä, ja se saa mut itkemään entistä vuolaammin. Mulla on sitä niin järjetön ikävä.

Mä kuvittelen taas, että mä kuulen askelia. Mä kuvittelen kuulevani niitä, koska mä kaipaan niitä, mä kaipaan sitä, että joku tulisi mun ovelle, avaisi sen, löytäisi mut, halaisi mua ja auttaisi mua. Mä alan vajota epätoivoon kuvitelmineni, mutta sitten mä kuulen oikeasti, miten joku painaa kätensä mun ovenkahvalle, se narisee tuttuun tapaan painuessaan alaspäin. Mä nostan katseeni polvistani oveen, hetki tuntuu ikuisuuden pituiselta, mutta ikuisuuskin menee joskus ohi, ja ovi aukeaa. Mä räpyttelen silmiäni, voiko se olla mahdollista, että se on se? Miten se edes pääsi sisään? Helvetti, sehän häipyi jonkin aikaa sitten ihan itse!

On se se. Se katsoo mua kauhistuneena, mä katson takaisin. Se ei sano mitään, astuu lähemmäksi mua, kyykistyy mun eteen. Mä pysyttelen sen tavoin ihan hiljaa, katson sitä. Se ei katso enää mun kasvoja, vaan tarttuu mun ranteeseen ja vetää käsivarren tarkasteltavakseen.

"Gerard, miksi?"

"Luuletko sä, että mä osaan vastata tohon?"

"Oliko se taas niitä?"

Mä nyökäytän päätäni pojalle, joka on edelleen mun edessä kyykyssä. 'Niitä' ei tarvitse mitään selitystä, kyllä, se oli niitä. Tällä kertaa se vaan ei kohdistunut mun julisteisiin tai muihin kalusteisiin, vaan muhun itseeni.

"Mä olen pahoillani." Mun katse, joka on päässyt tippumaan lattiaan, nousee takaisin ylös, Frankin silmiin. Sen silmissä kimmeltaa kyyneleitä, joiden mä tiedän johtuvan itsestäni, ja se saa mut vihaamaan itseäni entistä enemmän. Ei sen kauniiden silmien pitäisi mun takia kyyneltyä. Ei.

"Ei sulla ole mitään, mistä olla."

"Mä olen ihan kamala."

"Mä se kamala olen."

"Mun ei olisi pitänyt lähteä mihinkään."

"Mä itse sut hääsin olemalla ääliö."

"Älä vittu väitä mulle vastaan."

"Miksen väittäis?"

"Koska mä olen pahoillani."

Tadaa, siinä on sitten ympyrä valmiina. Mä voisin jatkaa siitä, väittää aina vastaan, mutta mä en jaksa. Mä kohottaisin käteni ja pyyhkisin Frankin kasvoja, mutta en viitsi likastaa sen suloista naamaa. Frank näyttää lukevan mun ajatukset ja pyyhkäisee itse naamaansa hihaan, kuivaa kyyneleensä, ja kuivaa sitten myös mun kasvot. Se katsoo mua silmiin, sitten sen katse seikkailee mun käteen, ja kun se puhuu, se puhuu hiljaa.

"Noille pitäisi tehdä jotain." Se tarttuu hellästi mun ranteeseen, nousee ylös, ja mä nousen sen perässä. Se johdattaa mut edelleen ranteesta kiinni pitäen kylpyhuoneeseen ja istuttaa pytyn päälle, ja se kumartuu kuiskaamaan mun korvaan jotain liian tärkeää isoon ääneen sanottavaksi.

"Mä rakastan sua."

fin.

A/N2: voisihan olla ihan kivaa saada kommenttia.