Author: maisamiisa
Title: Halipassi ja hiuslakkaa
Pairing: en kerro en kerro : D
Genre: (meinasin kirjottaa tohon Gerard : D) ehkä fluffy, mitäs muuta? One-shot
Rating: G
Disclaimer: en omista Gerardia, Jamiaa enkä Frankia, kaikki muu on mun omaisuuttani. n_n
Summary: Ei paha ystävänpäivä sittenkään.
A/N: oli kivaa. n_n osallistuu ystävänpäivähaasteeseen.
Title: Halipassi ja hiuslakkaa
Pairing: en kerro en kerro : D
Genre: (meinasin kirjottaa tohon Gerard : D) ehkä fluffy, mitäs muuta? One-shot
Rating: G
Disclaimer: en omista Gerardia, Jamiaa enkä Frankia, kaikki muu on mun omaisuuttani. n_n
Summary: Ei paha ystävänpäivä sittenkään.
A/N: oli kivaa. n_n osallistuu ystävänpäivähaasteeseen.
"Ja mikähän tää on?"
"Se on halipassi."
"Halipassi?" Kuulostaa erittäin, erittäin myrkylliseltä, ehkä jopa tappavalta.
"Niin. Sä halailet ihmisiä, keräät niiden nimet paperiisi ja palautat iltapäivällä luokanvalvojalle." Blondi, ysiluokkalainen tyttö hymyilee muovisesti mulle, ja mä katson vaaleanpunaista kartonkia, jota se pitää käsissään ja jota se yrittää tyrkyttää mulle.
"Ei kiitos." En mä halua halailla ihmisiä, eikä ihmiset halua halailla mua. Mä olen ihan tyytyväinen tähän halittomaan järjestelyyni.
"Pakko." Blondin vaaleanpunaiset huulet kaartuvat entistä syvempään hymyyn, mä katson sitä silmät pyöreinä. Se on mua kolmisenkymmentä senttiä pidempi, ja sen hiukset ovat niin pitkät, että niillä hirttäisi pari pientä viidesluokkalaista vaikka samaan aikaan. "Täytyy palauttaa iltapäivällä", se toistaa. "Turpiin tulee muuten." Onko tää sitten reilua? Tietenkin mä uskon sitä, vaikka se sanoi sen läpällä, sen vähintään 170-senttinen vartalo ja vielä enemmän pidentävät korkokengät pelottavat mua. Korkokengät on naisen käsissä tappava ase.
"Okei, kiitos", mä sanon sille ja nappaan vaaleanpunaisen läpyskän sen kädestä.
"Mä tiesin, että säkin haluat tollaisen", tyttö hymyilee ja siirtyy sitten ahdistelemaan seuraavaa halipassinsa kanssa. Mä ryttään oman passini mytyksi käsissäni samalla, kun lähden painelemaan kohti ruokalaa, jonka poikki mun pitäisi mennä puutyötunnille yläasteen puolelle. Se on aina jotenkin pelottavaa, ne ovat niin pitkiä kaikki ja katsovat nenänvarttaan pitkin mun 11-vuotiasta, 145-senttistä, riukumaista kroppaani, jota verhoamassa mulla on useimmiten joku enemmän tai vähemmän kulunut bändipaita, tänään Misfitsin, koska mä sain sen isältä vähän myöhässä joululahjaksi.
Mä en ole koskaan pitänyt ystävänpäivistä. Meidän koulussa ne ovat yhtä helvettiä, kun joka paikassa on ällöttävän vaaleanpunaisia sydämiä, ihmiset hymyilevät toisilleen eivätkä opettajat yhden päivän aikana katso nenänvarttaan pitkin suutelevia pareja, vaikka normaalisti ne tuhistelevat neniään niin äänekkäästi, että kukaan ei viitsi olla kahtakymmentä senttiä lähempänä tyttö- tai poikaystäväänsä.
*~*~*
Halipäivästä huolimatta mun ystävänpäiväni sujuu pitkälle samalla tavalla kuin muutkin päivät, minuutteja kotiin pääsyyn laskien ja tylsistyen. Ainoan erilaisuuden päivään tuovat kolme mun rinnakkaisluokkalaista tyttöä, jotka ilmaantuvat ensin vuorollaan halimaan mua ja sitten pyytämään nimen omiin läpysköihinsä. Mä kirjoitan kiltisti nimeni jokaiseen, ne kiittävät mua kuorossa ja siirtyvät sitten ruikuttamaan muilta halia. Mä kipitän istumaan meidän kotiluokan eteen, istun ihan penkin toiseen päähän, kun toisessa päässä istuu muut munluokkalaiset. Mä en jaksa osallistua niiden juttuun, eikä ne oikeastaan mua kaipaakaan. Tai ei kaipaa ennen seitsemää minuuttia ennen kellonsoittoa.
"Frank voi tehdä sen." Niin mitä mä voin tehdä? Mä katson silmät pyöreinä kahta poikaa ja kolmea tyttöä, jotka katsovat mua pirullisesti hymyillen. Voi luoja, tähän liittyy jotain epäterveellistä.
"Mitä mä voin tehdä?"
Mua lähinnä istunut April kumartuu selittämään mulle suunnitelman, se supisee sen mun korvaan. Mun pakokauhuni kasvaa hetki hetkeltä suuremmaksi ja suuremmaksi, ja kun April vaikenee odottavasti, mä sanon, että mä en todellakaan aio toteuttaa sitä. April maanittelee mua kuitenkin suostumaan tekemään sen, mutta mä kieltäydyn ehdottomasti.
"Mitä Frank nyt ei tee?" Mä tunnen poskieni lehahtavan punaisiksi, kun kuulen tutun tytönäänen puhuvan aivan mun vierestä. Mä olen keskittynyt väittelemään Aprilin kanssa, mä en edes huomannut, että se tuli mun viereen, mutta siinä se on, pienine vaaleanpunaisine tennareineen ja vaaleansinisine farkkuineen. Mä lasken katseeni lattiaan ja irvistän itsekseni.
April selittää Jamialle nopeasti niiden suunnitelman, jota kukaan ei suostu toteuttamaan, Jamia kuuntelee hiljaa, ja kun April saa selitettyä, Jamia alkaa tökkiä mun kenkiä kenkiensä valkoisilla kärjillä, sen kengät ovat ihan uudet.
"Frank, tekisit nyt", se maanittelee, ja mä väitän ihan muodon vuoksi vastaan. Mä en kuitenkaan jaksa vastustella kauaa katse lattiaan luotuna, lopulta mä nostan katseeni tytön kasvoihin, näen sen hymyilevän sillä ilmeellään, jota se käyttää kun se on koulun juhlien näytelmässä prinsessa, se on selkeästi prinsessa, mä pystyn kuvittelemaan sen luonnonkiharaisille hiuksille pienen, suloisen ja vaaleanpunaisen tiaran.
"No okei." Jamia taputtaa käsiään ja istuu sitten ihan mun viereen, mä ahdistun siitä, mä haistan kaikkien tuoksujen seasta sen yhden, jotenkin hedelmäisen, tuoksun, joka tulee Jamian hiuslakasta, jota sen äiti ruiskii aamuisin sen hiuksiin. Mä tiedän sen olevan hiuslakkaa, sillä ennen yhtä näytelmää, olisikohan ollut Prinsessa Ruusunen (ja Jamia oli tietenkin Ruusunen) jossa mä näyttelin itselleni sopivasti kania, Jamian äiti laittoi Jamian hiuksia pukuhuoneiden käytävällä olevan peilin edessä. Se ruiski lakkaa reippaasti tytön hiuksiin, mä nuuhkin sitä siinä vieressä ja esitin vetäväni pupulakkia päähäni. Ai näytinkö mä vähän tyhmältä.
Mä puren huultani, kuin hidastetusti mä näen oven aukeavan. Koska ovi on puuta, mä en voi nähdä kuka sieltä tulee, ja mä katson tuskissani, kun se aukeaa. Sieltä tulee joku ysiluokkalaisen tai lukiolaisen näköinen poika, mitähän se tekee ala-asteen puolella? Mä katson kauhistuneena Apriliin, sanon, että en todellakaan mene sille sanomaan mitään, mutta April yhteistyössä Danielin kanssa määräävät, että todellakin sille. Mä yritän vielä väittää, että mä hukkasin passini, mutta Jamia työntää mun käteen omansa. Se työntää mut seisaalleni, mä kävelen vastentahtoisesti yhden oven vieressä olevaa lukujärjestystä tutkivan pojan luo.
"Sori", mä sanon hiljaa, mutta riittävän kovaa, että se kuulee. Se kääntää katseensa muhun, se näyttää pelottavan vanhalta.
"Mitä?" Sen ääni ei ole epäystävällinen, neutraali. Mä tuijotan maahan.
"Kun nyt on halipäivä, niin... saanko mä halata sua? Ja sä kirjoittaisit sit nimes tähän", mä selitän nopeasti ja tunnen poskieni punehtuvan. Mä rohkaistun nostamaan katseeni sen kasvoihin, se katsoo mua ensin hämmästyneenä ja sitten se... hymyilee?
"Okei", se sanoo, se on pitkä, se kumartuu halaamaan mua. Se tuoksuu jotenkin niin aikuiselta, sen täytyy olla lukiossa. Tupakan vaatteisiin pinttynyt haju tulvii mun nenääni sen halatessa mua nopeasti, lisäksi mä haistan jotain muuta, se tuoksuu kauhean hyvältä, melkein yhtä hyvältä kuin Jamian hiuslakka.
Mä ojennan pojalle vaaleanpunaisen kartongin, se kaivaa pohjattomasta taskustaan mustan Stabilon ja raapustaa nimensä siihen. Se hymyilee ojentaessaan mulle takaisin Jamian halipassin, mä kiitän sitä - olenko mä tyhmä vai tyhmä? - ja lähden sitten takaisin. Mä ojennan Jamialle sen passin, mutta vilkaisen kuitenkin ensin, mikä sen pojan nimi on. Sen käsiala on sotkuinen kuin taiteilijalla ainakin, mutta silti mä saan selvää. Gerard. Jännä nimi. Jamia tarkistaa passinsa, sitten se nousee ylös ja pussaa mua poskelle. Mä lehahdan vielä punaisemmaksi kuin olin jo, Jamia nauraa mulle, ja sitten meille avataan luokan ovi, päivän viimeinen tunti. Jamia hihittää edelleen kipaistessaan paikalleen eturiviin, mä menen omalle paikalleni puoliväliin ja vajoan hiuslakantuoksuisiin unelmiini.
A/N2: eikä se kommentointi todellakaan ole kiellettyä.
"Se on halipassi."
"Halipassi?" Kuulostaa erittäin, erittäin myrkylliseltä, ehkä jopa tappavalta.
"Niin. Sä halailet ihmisiä, keräät niiden nimet paperiisi ja palautat iltapäivällä luokanvalvojalle." Blondi, ysiluokkalainen tyttö hymyilee muovisesti mulle, ja mä katson vaaleanpunaista kartonkia, jota se pitää käsissään ja jota se yrittää tyrkyttää mulle.
"Ei kiitos." En mä halua halailla ihmisiä, eikä ihmiset halua halailla mua. Mä olen ihan tyytyväinen tähän halittomaan järjestelyyni.
"Pakko." Blondin vaaleanpunaiset huulet kaartuvat entistä syvempään hymyyn, mä katson sitä silmät pyöreinä. Se on mua kolmisenkymmentä senttiä pidempi, ja sen hiukset ovat niin pitkät, että niillä hirttäisi pari pientä viidesluokkalaista vaikka samaan aikaan. "Täytyy palauttaa iltapäivällä", se toistaa. "Turpiin tulee muuten." Onko tää sitten reilua? Tietenkin mä uskon sitä, vaikka se sanoi sen läpällä, sen vähintään 170-senttinen vartalo ja vielä enemmän pidentävät korkokengät pelottavat mua. Korkokengät on naisen käsissä tappava ase.
"Okei, kiitos", mä sanon sille ja nappaan vaaleanpunaisen läpyskän sen kädestä.
"Mä tiesin, että säkin haluat tollaisen", tyttö hymyilee ja siirtyy sitten ahdistelemaan seuraavaa halipassinsa kanssa. Mä ryttään oman passini mytyksi käsissäni samalla, kun lähden painelemaan kohti ruokalaa, jonka poikki mun pitäisi mennä puutyötunnille yläasteen puolelle. Se on aina jotenkin pelottavaa, ne ovat niin pitkiä kaikki ja katsovat nenänvarttaan pitkin mun 11-vuotiasta, 145-senttistä, riukumaista kroppaani, jota verhoamassa mulla on useimmiten joku enemmän tai vähemmän kulunut bändipaita, tänään Misfitsin, koska mä sain sen isältä vähän myöhässä joululahjaksi.
Mä en ole koskaan pitänyt ystävänpäivistä. Meidän koulussa ne ovat yhtä helvettiä, kun joka paikassa on ällöttävän vaaleanpunaisia sydämiä, ihmiset hymyilevät toisilleen eivätkä opettajat yhden päivän aikana katso nenänvarttaan pitkin suutelevia pareja, vaikka normaalisti ne tuhistelevat neniään niin äänekkäästi, että kukaan ei viitsi olla kahtakymmentä senttiä lähempänä tyttö- tai poikaystäväänsä.
*~*~*
Halipäivästä huolimatta mun ystävänpäiväni sujuu pitkälle samalla tavalla kuin muutkin päivät, minuutteja kotiin pääsyyn laskien ja tylsistyen. Ainoan erilaisuuden päivään tuovat kolme mun rinnakkaisluokkalaista tyttöä, jotka ilmaantuvat ensin vuorollaan halimaan mua ja sitten pyytämään nimen omiin läpysköihinsä. Mä kirjoitan kiltisti nimeni jokaiseen, ne kiittävät mua kuorossa ja siirtyvät sitten ruikuttamaan muilta halia. Mä kipitän istumaan meidän kotiluokan eteen, istun ihan penkin toiseen päähän, kun toisessa päässä istuu muut munluokkalaiset. Mä en jaksa osallistua niiden juttuun, eikä ne oikeastaan mua kaipaakaan. Tai ei kaipaa ennen seitsemää minuuttia ennen kellonsoittoa.
"Frank voi tehdä sen." Niin mitä mä voin tehdä? Mä katson silmät pyöreinä kahta poikaa ja kolmea tyttöä, jotka katsovat mua pirullisesti hymyillen. Voi luoja, tähän liittyy jotain epäterveellistä.
"Mitä mä voin tehdä?"
Mua lähinnä istunut April kumartuu selittämään mulle suunnitelman, se supisee sen mun korvaan. Mun pakokauhuni kasvaa hetki hetkeltä suuremmaksi ja suuremmaksi, ja kun April vaikenee odottavasti, mä sanon, että mä en todellakaan aio toteuttaa sitä. April maanittelee mua kuitenkin suostumaan tekemään sen, mutta mä kieltäydyn ehdottomasti.
"Mitä Frank nyt ei tee?" Mä tunnen poskieni lehahtavan punaisiksi, kun kuulen tutun tytönäänen puhuvan aivan mun vierestä. Mä olen keskittynyt väittelemään Aprilin kanssa, mä en edes huomannut, että se tuli mun viereen, mutta siinä se on, pienine vaaleanpunaisine tennareineen ja vaaleansinisine farkkuineen. Mä lasken katseeni lattiaan ja irvistän itsekseni.
April selittää Jamialle nopeasti niiden suunnitelman, jota kukaan ei suostu toteuttamaan, Jamia kuuntelee hiljaa, ja kun April saa selitettyä, Jamia alkaa tökkiä mun kenkiä kenkiensä valkoisilla kärjillä, sen kengät ovat ihan uudet.
"Frank, tekisit nyt", se maanittelee, ja mä väitän ihan muodon vuoksi vastaan. Mä en kuitenkaan jaksa vastustella kauaa katse lattiaan luotuna, lopulta mä nostan katseeni tytön kasvoihin, näen sen hymyilevän sillä ilmeellään, jota se käyttää kun se on koulun juhlien näytelmässä prinsessa, se on selkeästi prinsessa, mä pystyn kuvittelemaan sen luonnonkiharaisille hiuksille pienen, suloisen ja vaaleanpunaisen tiaran.
"No okei." Jamia taputtaa käsiään ja istuu sitten ihan mun viereen, mä ahdistun siitä, mä haistan kaikkien tuoksujen seasta sen yhden, jotenkin hedelmäisen, tuoksun, joka tulee Jamian hiuslakasta, jota sen äiti ruiskii aamuisin sen hiuksiin. Mä tiedän sen olevan hiuslakkaa, sillä ennen yhtä näytelmää, olisikohan ollut Prinsessa Ruusunen (ja Jamia oli tietenkin Ruusunen) jossa mä näyttelin itselleni sopivasti kania, Jamian äiti laittoi Jamian hiuksia pukuhuoneiden käytävällä olevan peilin edessä. Se ruiski lakkaa reippaasti tytön hiuksiin, mä nuuhkin sitä siinä vieressä ja esitin vetäväni pupulakkia päähäni. Ai näytinkö mä vähän tyhmältä.
Mä puren huultani, kuin hidastetusti mä näen oven aukeavan. Koska ovi on puuta, mä en voi nähdä kuka sieltä tulee, ja mä katson tuskissani, kun se aukeaa. Sieltä tulee joku ysiluokkalaisen tai lukiolaisen näköinen poika, mitähän se tekee ala-asteen puolella? Mä katson kauhistuneena Apriliin, sanon, että en todellakaan mene sille sanomaan mitään, mutta April yhteistyössä Danielin kanssa määräävät, että todellakin sille. Mä yritän vielä väittää, että mä hukkasin passini, mutta Jamia työntää mun käteen omansa. Se työntää mut seisaalleni, mä kävelen vastentahtoisesti yhden oven vieressä olevaa lukujärjestystä tutkivan pojan luo.
"Sori", mä sanon hiljaa, mutta riittävän kovaa, että se kuulee. Se kääntää katseensa muhun, se näyttää pelottavan vanhalta.
"Mitä?" Sen ääni ei ole epäystävällinen, neutraali. Mä tuijotan maahan.
"Kun nyt on halipäivä, niin... saanko mä halata sua? Ja sä kirjoittaisit sit nimes tähän", mä selitän nopeasti ja tunnen poskieni punehtuvan. Mä rohkaistun nostamaan katseeni sen kasvoihin, se katsoo mua ensin hämmästyneenä ja sitten se... hymyilee?
"Okei", se sanoo, se on pitkä, se kumartuu halaamaan mua. Se tuoksuu jotenkin niin aikuiselta, sen täytyy olla lukiossa. Tupakan vaatteisiin pinttynyt haju tulvii mun nenääni sen halatessa mua nopeasti, lisäksi mä haistan jotain muuta, se tuoksuu kauhean hyvältä, melkein yhtä hyvältä kuin Jamian hiuslakka.
Mä ojennan pojalle vaaleanpunaisen kartongin, se kaivaa pohjattomasta taskustaan mustan Stabilon ja raapustaa nimensä siihen. Se hymyilee ojentaessaan mulle takaisin Jamian halipassin, mä kiitän sitä - olenko mä tyhmä vai tyhmä? - ja lähden sitten takaisin. Mä ojennan Jamialle sen passin, mutta vilkaisen kuitenkin ensin, mikä sen pojan nimi on. Sen käsiala on sotkuinen kuin taiteilijalla ainakin, mutta silti mä saan selvää. Gerard. Jännä nimi. Jamia tarkistaa passinsa, sitten se nousee ylös ja pussaa mua poskelle. Mä lehahdan vielä punaisemmaksi kuin olin jo, Jamia nauraa mulle, ja sitten meille avataan luokan ovi, päivän viimeinen tunti. Jamia hihittää edelleen kipaistessaan paikalleen eturiviin, mä menen omalle paikalleni puoliväliin ja vajoan hiuslakantuoksuisiin unelmiini.
A/N2: eikä se kommentointi todellakaan ole kiellettyä.
Kommentit