Title: Emotionless
Author: maisamiisa
Genre: angst
Rating: PG-13
Pairing: lue niin kyllä se siitä selviää
Disclaimer: en omista ketään hahmoista.
A/N: joku yöllinen päähänpisto, silmät on ihan ristissä, mä en näe enää kirjoittaa. nyt nukkumaan *huoh*
Mä en pysty tähän enää.
Mikään ei tunnu miltään. Mulla on iPodin napit korvissa, mun korviini tulvii merkityksetöntä musiikkia, se ei tunnu miltään. Musiikki ei tunnu miltään, yhtä lailla mä voisin istua yksin hiljaisuudessa, ja silti mä tuhlaan iPodini akkua. Se pitäisi ladata taas jossain välissä, jättää ehkä läppäri yön yli päälle, en mä muista, kuinka kauan se latautuu. Tietokoneen puoliavonaisesta kannesta peräisin oleva valo kutittaisi silmiä ja tekisi pitkät varjot pitkin seiniä, enkä mä pystyisi nukkumaan. Ei siinä mitään uutta ole.
Lakanoissa tuoksuu tutusti tupakalta ja kahvilta, miltäpä muultakaan. Kahvi on imeytynyt patjaan, kun mä onnistuin joskus kauan, kauan sitten kumoamaan melkein kannullisen kahvia sinne. Viime aikoina me ollaan puhuttu, että patja pitäisi vaihtaa. Ei se toinen osa meistä kestä hajua, se yökkii muutenkin, eikä kahvin tuoksu sitä paranna.
Nainen, jota mä joskus rakastin. Kaunis, mustahiuksinen nainen, jolla on tatuointeja käsivarsissaan ja punaista kynsilakkaa. Mä rakastin sitä, mä menin sen kanssa naimisiin, mä rakastin sitä edelleen, mä elin yhdessä sen kanssa onnellisina, ja mä rakastin sitä. Tai yhdessä ja yhdessä, meillä on molemmilla omat bändimme, että niin yhdessä kuin se on mahdollista. Se oli vielä silloin, kun mä pystyin nauttimaan musiikista.
Miten se kävi, en mä tiedä. Pikku hiljaa, aste asteelta, multa alkoi hiipiä todellisuus kauemmaksi ja kauemmaksi musta, mä en tuntenut kylmää, kun mä istuin epätavanomaisessa lumihangessa piirtämässä silmät kiinni, enkä mä tuntenut kuumaa, kun mä ojensin paleltuneet sormeni liian lähelle takkatulta. Mä kuuntelin musiikkia, enkä mä tuntenut sitä otetta, joka tarttuu muhun kun mä teen musiikkia mun ystävien kanssa tai kun kuuntelen musiikkia, josta mä pidän. Se ote pitää hallussaan tasan niin kauan kuin haluaa, ei päästä karkuun, vaikka haluaisikin. Se ei enää tullut, mä en pystynyt enää nauttimaan musiikista.
Mä olen yksin meidän kohtalaisen isossa kämpässä. Ne kaksi, tai oikeastaan se toinen niistä on vielä kai kohtalaisen pieni solumöykky, ovat jossain, kyllä se puhuvampi osa niistä kertoi, mihin ne menivät, mutta en mä muista. Mä unohduin vain tuijottamaan sen huolellisen punaisia huulia, joita vaaleanpunainen kieli lipoi välillä. Ne huulet suikkasivat suukon mun poskelle, mulle jäi varmaan poskeen punaiset, naisen huulien muotoiset läikät, tai sitten ei, koska ei ole koskaan aiemminkaan jäänyt. Nainen lähti jonnekin, mä jäin kotiin, yksin, tyhjien seinien sisään.
Meidän parvekkeelta avautuu todella upeat näkymät asvaltilla ja kivellä päällystettyyn kaupunkiin, jota peittää nyt kymmenen sentin lumikerros. Kylmyys ei pure käsivarsia, vaikka mulla ei ole päälläni muuta kuin musta t-paita, jonka mun bändikaverit ostivat mulle ihan piruillakseen. "I’m the daddy", paita julistaa valkoisin kirjaimin. Isi. Iskä. Isukki. En mä ole iskä. Mä yritän kuvitella pieneen, Lynin näköisen tytön sanovan mulle iskä, se järkyttää aavistuksen verran. Mä nousen istumaan kaiteelle, sillä voi keikkua vaikka miten paljon, meidän rytmikitaristi testasi, miten paljon kaide kestää, eikä se silti onnistunut putoamaan. Onneksi ei onnistunut, sillä siinä olisi käynyt huonosti. Tällä korkeudella maan pinnasta ja Frankin tuurilla se olisi onnistunut tappamaan itsensä. Vähintään. Ajatukset kitaristimiehen jäännöksistä kylmällä asvaltilla saa mut tuntemaan jotain, nimittäin kauhua. En mä halua, että sille käy mitään, eikä sille ole käymässäkään mitään, mutta silti. Kai sitä ystävistään saa huolehtia, että ne pysyvät hengissä. Ei mulla sitten niin väliä olekaan.
Mä en tunne yhtään mitään, kun mä taivun pidemmälle parvekkeen yli ja tiirailen maahan. Tästä on ehkä neljä metriä matkaa, aika taitavasti pitäisi pudota, että kuolisi. Ei, ei se ole hyvä tapa kuolla, ei todellakaan. Pihalla, kylmyydessä, jota ei tunne, yksin. Sen ainoa hyvä puoli olisi se, että se näyttäisi vahingolta. Kukaan ei tuntisi syyllisyyttä siitä, että päätti itse päättää päivänsä, sillä se voisi näyttää puhtaasti vahingolta. Montakohan kertaa Lyn on mulle valittanut siitä, että mä istun juomassa kahvia kaiteella liian vaarallisen näköisesti? Varmaan miljoona. Kahvikuppi viereen maahan, niin näyttäisi vielä aidommalta. Mutta ei, tämä ei ole mun tapani.
Mua on aina mietityttänyt, miltä tuntuisi vuotaa kuiviin. Onko se niin, että alkaa nähdä harhoja ihan kuin olisi kunnon pöllyssä, vai onko se vain… tajunnan hämärtyminen, silmien sulkeutuminen ja se siitä, ilman ainuttakaan harhaa tai aiempaa elämää silmien edestä kulkemista? Mä en oikein usko tähän filminauhateoriaan. Ei mun elämässäni ole tapahtunut juurikaan merkittäviä asioita. Mä pysähdyn kelaamaan asioita, joita olen kokenut, ja joita voisin kenties nähdäkin.
Mikeyn syntymä. Koulun aloittaminen. Yläasteen aloittaminen. Viiltelyn aloittaminen. Tupakoinnin aloittaminen. Ongelmat viinan ja huumeiden kanssa. Selviäminen. My Chemical Romancen suosio. Lynin tapaaminen. Uutinen siitä, että musta tulee isä. Ei kovin paljoa ottaen huomioon, että mä olen juuri täyttänyt 32. Aika vähän itse asiassa. Ei mitään muistamisen arvoista, tai ehkä juuri ja juuri Lyn, nainen, jota mä rakastin silloin, kun tunsin.
Vasta, kun mä tunnen kyyneleiden putoilevan poskille, mä ymmärrän tuntevani. Mä tunnen sen, miten pisarat valuvat pitkin poskia, ja mä pystyn tuntemaan surullisuuden. Mä olen surullinen. Mä en halua olla surullinen. Mä haluaisin olla iloinen, niin kuin mun tulevana isänä kuuluisi olla, mutta mä en pysty siihen.
Surullisuus on erilaatuista kuin ennen. Ennen se oli vain yksi tunne muiden joukossa, kyllä mä aina tiesin, että mä tulen olemaan taas iloinen. Nyt se ei tunnu siltä. Mä annan pääni painua alemmaksi, annan surullisuuden painaa mut kumaraan. Mä kumarrun taas pidemmälle kaiteen yli, katson maahan. Ei, mä en halua kuolla. En näin.
Mä en tiedä, haluanko mä kuolla, mutta sen mä tiedän, että mä en jaksa elää. Mä en jaksa tätä. Mun pitäisi olla onnellinen, mä antaisin mitä vain, että voisin olla Lynin kanssa onnellinen siitä, että me saadaan vauva, mutta… en mä tiedä, mä en pysty siihen. Tuntuu pahalta. Mä olen esittänyt vaikka miten pitkään olevani onnellinen, mä olen esittänyt, että elämä menee ihan okei, mutta kun ei se mene. Mä en jaksa tätä enää.
Mä luon viimeisen silmäyksen maahan ennen kuin käännyn ja astelen takaisin sisään. Sängyssä on kirkkaanpunainen päiväpeitto jalkopäässä mytyssä, en mä ole jaksanut pedata sänkyä, mä olen vain nukkunut ja hengaillut ympäriinsä ilman mitään tekemistä. Mä en pidä siitä, mutta en mä voi muutakaan tehdä. Matka on helppo makuuhuoneen yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen, väistelen kuin sumussa vaatekasoja, jotka mä olen jättänyt lojumaan lattialle. Mä pystyn kuulemaan korvissani, miten Lyn irvailee niistä, mutta mä hätistän naisen ulos mielestäni.
Kylpyhuoneessa mä istun kylpyammeen pohjalle otettuani lavuaarin yläpuolella olevasta peilikaapista partahöylän. Se on ihan uusi, ei kertaakaan käytetty, mä puristan tummansinistä kahvaa kädessäni, otan terän suojuksen irti. Mä lasken sen ranteelle, niin että saisin vedettyä pitkittäin, ja jään miettimään.
Onko tää todellakin se, miten mä haluan kuolla? Haluanko mä kuolla yksin kotona vedettyäni valtimot auki partahöylällä? Haluanko mä jättää Lynin yksin vauvan kanssa? Haluanko mä kuolla ylipäätään?
Mä käännän terän kulkemaan poikittain mun ranteen poikki, painan syvälle, vedän viivan ranteeseen. Siihen kerääntyy hitaasti punaisia veripisaroita, mä jään katsomaan niitä, haukon henkeäni kun tunnen, miten kättä alkaa kirvellä.
Mä tunnen. Voi luoja, mä tunnen.
A/N: ja kommentit on <3
Author: maisamiisa
Genre: angst
Rating: PG-13
Pairing: lue niin kyllä se siitä selviää
Disclaimer: en omista ketään hahmoista.
A/N: joku yöllinen päähänpisto, silmät on ihan ristissä, mä en näe enää kirjoittaa. nyt nukkumaan *huoh*
Mä en pysty tähän enää.
Mikään ei tunnu miltään. Mulla on iPodin napit korvissa, mun korviini tulvii merkityksetöntä musiikkia, se ei tunnu miltään. Musiikki ei tunnu miltään, yhtä lailla mä voisin istua yksin hiljaisuudessa, ja silti mä tuhlaan iPodini akkua. Se pitäisi ladata taas jossain välissä, jättää ehkä läppäri yön yli päälle, en mä muista, kuinka kauan se latautuu. Tietokoneen puoliavonaisesta kannesta peräisin oleva valo kutittaisi silmiä ja tekisi pitkät varjot pitkin seiniä, enkä mä pystyisi nukkumaan. Ei siinä mitään uutta ole.
Lakanoissa tuoksuu tutusti tupakalta ja kahvilta, miltäpä muultakaan. Kahvi on imeytynyt patjaan, kun mä onnistuin joskus kauan, kauan sitten kumoamaan melkein kannullisen kahvia sinne. Viime aikoina me ollaan puhuttu, että patja pitäisi vaihtaa. Ei se toinen osa meistä kestä hajua, se yökkii muutenkin, eikä kahvin tuoksu sitä paranna.
Nainen, jota mä joskus rakastin. Kaunis, mustahiuksinen nainen, jolla on tatuointeja käsivarsissaan ja punaista kynsilakkaa. Mä rakastin sitä, mä menin sen kanssa naimisiin, mä rakastin sitä edelleen, mä elin yhdessä sen kanssa onnellisina, ja mä rakastin sitä. Tai yhdessä ja yhdessä, meillä on molemmilla omat bändimme, että niin yhdessä kuin se on mahdollista. Se oli vielä silloin, kun mä pystyin nauttimaan musiikista.
Miten se kävi, en mä tiedä. Pikku hiljaa, aste asteelta, multa alkoi hiipiä todellisuus kauemmaksi ja kauemmaksi musta, mä en tuntenut kylmää, kun mä istuin epätavanomaisessa lumihangessa piirtämässä silmät kiinni, enkä mä tuntenut kuumaa, kun mä ojensin paleltuneet sormeni liian lähelle takkatulta. Mä kuuntelin musiikkia, enkä mä tuntenut sitä otetta, joka tarttuu muhun kun mä teen musiikkia mun ystävien kanssa tai kun kuuntelen musiikkia, josta mä pidän. Se ote pitää hallussaan tasan niin kauan kuin haluaa, ei päästä karkuun, vaikka haluaisikin. Se ei enää tullut, mä en pystynyt enää nauttimaan musiikista.
Mä olen yksin meidän kohtalaisen isossa kämpässä. Ne kaksi, tai oikeastaan se toinen niistä on vielä kai kohtalaisen pieni solumöykky, ovat jossain, kyllä se puhuvampi osa niistä kertoi, mihin ne menivät, mutta en mä muista. Mä unohduin vain tuijottamaan sen huolellisen punaisia huulia, joita vaaleanpunainen kieli lipoi välillä. Ne huulet suikkasivat suukon mun poskelle, mulle jäi varmaan poskeen punaiset, naisen huulien muotoiset läikät, tai sitten ei, koska ei ole koskaan aiemminkaan jäänyt. Nainen lähti jonnekin, mä jäin kotiin, yksin, tyhjien seinien sisään.
Meidän parvekkeelta avautuu todella upeat näkymät asvaltilla ja kivellä päällystettyyn kaupunkiin, jota peittää nyt kymmenen sentin lumikerros. Kylmyys ei pure käsivarsia, vaikka mulla ei ole päälläni muuta kuin musta t-paita, jonka mun bändikaverit ostivat mulle ihan piruillakseen. "I’m the daddy", paita julistaa valkoisin kirjaimin. Isi. Iskä. Isukki. En mä ole iskä. Mä yritän kuvitella pieneen, Lynin näköisen tytön sanovan mulle iskä, se järkyttää aavistuksen verran. Mä nousen istumaan kaiteelle, sillä voi keikkua vaikka miten paljon, meidän rytmikitaristi testasi, miten paljon kaide kestää, eikä se silti onnistunut putoamaan. Onneksi ei onnistunut, sillä siinä olisi käynyt huonosti. Tällä korkeudella maan pinnasta ja Frankin tuurilla se olisi onnistunut tappamaan itsensä. Vähintään. Ajatukset kitaristimiehen jäännöksistä kylmällä asvaltilla saa mut tuntemaan jotain, nimittäin kauhua. En mä halua, että sille käy mitään, eikä sille ole käymässäkään mitään, mutta silti. Kai sitä ystävistään saa huolehtia, että ne pysyvät hengissä. Ei mulla sitten niin väliä olekaan.
Mä en tunne yhtään mitään, kun mä taivun pidemmälle parvekkeen yli ja tiirailen maahan. Tästä on ehkä neljä metriä matkaa, aika taitavasti pitäisi pudota, että kuolisi. Ei, ei se ole hyvä tapa kuolla, ei todellakaan. Pihalla, kylmyydessä, jota ei tunne, yksin. Sen ainoa hyvä puoli olisi se, että se näyttäisi vahingolta. Kukaan ei tuntisi syyllisyyttä siitä, että päätti itse päättää päivänsä, sillä se voisi näyttää puhtaasti vahingolta. Montakohan kertaa Lyn on mulle valittanut siitä, että mä istun juomassa kahvia kaiteella liian vaarallisen näköisesti? Varmaan miljoona. Kahvikuppi viereen maahan, niin näyttäisi vielä aidommalta. Mutta ei, tämä ei ole mun tapani.
Mua on aina mietityttänyt, miltä tuntuisi vuotaa kuiviin. Onko se niin, että alkaa nähdä harhoja ihan kuin olisi kunnon pöllyssä, vai onko se vain… tajunnan hämärtyminen, silmien sulkeutuminen ja se siitä, ilman ainuttakaan harhaa tai aiempaa elämää silmien edestä kulkemista? Mä en oikein usko tähän filminauhateoriaan. Ei mun elämässäni ole tapahtunut juurikaan merkittäviä asioita. Mä pysähdyn kelaamaan asioita, joita olen kokenut, ja joita voisin kenties nähdäkin.
Mikeyn syntymä. Koulun aloittaminen. Yläasteen aloittaminen. Viiltelyn aloittaminen. Tupakoinnin aloittaminen. Ongelmat viinan ja huumeiden kanssa. Selviäminen. My Chemical Romancen suosio. Lynin tapaaminen. Uutinen siitä, että musta tulee isä. Ei kovin paljoa ottaen huomioon, että mä olen juuri täyttänyt 32. Aika vähän itse asiassa. Ei mitään muistamisen arvoista, tai ehkä juuri ja juuri Lyn, nainen, jota mä rakastin silloin, kun tunsin.
Vasta, kun mä tunnen kyyneleiden putoilevan poskille, mä ymmärrän tuntevani. Mä tunnen sen, miten pisarat valuvat pitkin poskia, ja mä pystyn tuntemaan surullisuuden. Mä olen surullinen. Mä en halua olla surullinen. Mä haluaisin olla iloinen, niin kuin mun tulevana isänä kuuluisi olla, mutta mä en pysty siihen.
Surullisuus on erilaatuista kuin ennen. Ennen se oli vain yksi tunne muiden joukossa, kyllä mä aina tiesin, että mä tulen olemaan taas iloinen. Nyt se ei tunnu siltä. Mä annan pääni painua alemmaksi, annan surullisuuden painaa mut kumaraan. Mä kumarrun taas pidemmälle kaiteen yli, katson maahan. Ei, mä en halua kuolla. En näin.
Mä en tiedä, haluanko mä kuolla, mutta sen mä tiedän, että mä en jaksa elää. Mä en jaksa tätä. Mun pitäisi olla onnellinen, mä antaisin mitä vain, että voisin olla Lynin kanssa onnellinen siitä, että me saadaan vauva, mutta… en mä tiedä, mä en pysty siihen. Tuntuu pahalta. Mä olen esittänyt vaikka miten pitkään olevani onnellinen, mä olen esittänyt, että elämä menee ihan okei, mutta kun ei se mene. Mä en jaksa tätä enää.
Mä luon viimeisen silmäyksen maahan ennen kuin käännyn ja astelen takaisin sisään. Sängyssä on kirkkaanpunainen päiväpeitto jalkopäässä mytyssä, en mä ole jaksanut pedata sänkyä, mä olen vain nukkunut ja hengaillut ympäriinsä ilman mitään tekemistä. Mä en pidä siitä, mutta en mä voi muutakaan tehdä. Matka on helppo makuuhuoneen yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen, väistelen kuin sumussa vaatekasoja, jotka mä olen jättänyt lojumaan lattialle. Mä pystyn kuulemaan korvissani, miten Lyn irvailee niistä, mutta mä hätistän naisen ulos mielestäni.
Kylpyhuoneessa mä istun kylpyammeen pohjalle otettuani lavuaarin yläpuolella olevasta peilikaapista partahöylän. Se on ihan uusi, ei kertaakaan käytetty, mä puristan tummansinistä kahvaa kädessäni, otan terän suojuksen irti. Mä lasken sen ranteelle, niin että saisin vedettyä pitkittäin, ja jään miettimään.
Onko tää todellakin se, miten mä haluan kuolla? Haluanko mä kuolla yksin kotona vedettyäni valtimot auki partahöylällä? Haluanko mä jättää Lynin yksin vauvan kanssa? Haluanko mä kuolla ylipäätään?
Mä käännän terän kulkemaan poikittain mun ranteen poikki, painan syvälle, vedän viivan ranteeseen. Siihen kerääntyy hitaasti punaisia veripisaroita, mä jään katsomaan niitä, haukon henkeäni kun tunnen, miten kättä alkaa kirvellä.
Mä tunnen. Voi luoja, mä tunnen.
A/N: ja kommentit on <3
Kommentit