Title: Fantasiakalsarit
Author: maisamiisa
Genre: one-shot, ömmm... EI angstia, omg pelästykää.
Rating: G
Fandom: Green Day
Pairing: ei ole, mikä on ihmeellistä.
Disclaimer: en omista herroja, niin mukavaa kuin se olisikin.
A/N: pöö.
Tästä ficistähän saa kiittää tasan viittä henkilöä.
Ben Myersiä, joka valoitti tyhmälle suomalaistytölle 80-luvun Rodeota.
Billie Joea, Mike Dirntiä sekä Tré Coolia upean musiikin tekemisestä, valon elämään tuomisesta sekä noin muuten vain elämän pelastamisesta. (eikä unohdeta alkuaikojen Al Sobrantea).
Vergessen Kindiä, joka nyt vaan sattuu olemaan ihana persoona ja saa mut uskomaan taas itseeni. Danke. Hyvää syntymäpäivää, VK
Ja tämähän osallistuu Ilen Älyttömät otsikot-haasteeseen, siitä nimi. x)
Syyskuu 1983
Miken PoV
Mä melkein nauroin, kun se tuli ekan kerran mulle puhumaan.
Se oli pienikokoinen, sen päällä roikkui rusehtava, likainen ja ihan mielettömän iso paita, melkein sen polvissa, yhtään liioittelematta. Sen hiukset näyttivät siltä, että sen joskus pidemmät hiukset oli vedetty tiukalle ponnarille ja katkaistu siitä kuminauhan vierestä, ja sen kaulassa roikkui vaaleanpunainen, varmaan sen siskolta peritty avainnauha, jossa killui murheellisesti vain yksi avain.
Mä olin nähnyt sen pienemmän pojan monia, monia kertoja aiemminkin sen koulun käytävillä. Se oli joko tuijottanut tyhjä ilme kasvoillaan käytävän kattoon tai kuikuillut isossa ryhmässä, välillä sanonut jotain ja saanut kaikki nauramaan.
Tai no, ei se poika oikeastaan tullut mulle puhumaan. Se pyysi anteeksi, koska oli kaatanut vähintään puolet meidän koulun ruokalasta ostetusta, ylihinnoitellusta kahden desin maitopurkista mun housuille ja kengille. Mua nauratti, vaikka siinä ei ollut mitään huvittavaa, mä vittu seisoin keskellä Pinole Valley Schoolin ruokalaa, mun vihertävänruskeisiin housuihin levisi parhaillaan tumma läikkä ja musta valui maitoa lattialle! Silti mua huvitti silloin ihan hirveästi, kun se pienikokoinen jätkä mun edessäni isoine vaatteineen ja isoine silmineen tuijotti mua, ja mä tajusin, että se kai odotti mun sanovan jotain.
"Ei mitään", mä virnistin sille. Se puraisi alahuultaan, vilkaisi mua ja lähti sitten tarjottimineen ulos ovesta.
Mä kuikuilin ympärilleni ruokasalissa. Joka paikassa oli enemmän tai vähemmän täyttä, eikä mua huvittanut nyhjätä koko päivää. Parempi lähteä ulos vaan kun siihen oli mahdollisuus, ehkä mä voisin jaksaa kolme viimeistä tuntia.
Se poika kyyhötti tammen alla pihan reunassa. Mä vilkuilin ympärilleni, mun koko luokkani nyhjötti sisällä, vaikka ulkona oli ihan kiva ilma, ja mussuttivat eväitä, jotka niiden äidit oli niille pakanneet. Mä ravistin päätäni huomaamattomasti, työnsin kateellisuuden pistoksen pois mielestäni, ja lähdin sitten tammen luo.
"Voinks mä istua sun viereen?" mä kysyin siltä pieneltä hemmolta. Se katsoi mua säikähtäneenä, ja sitten ehkä vähän... innostuneena?
"Totta kai", se lupasi oravaäänellään. Mä asetuin sen viereen nojaamaan siihen jättimäiseen tammeen, ainoaan puuhun lähimaillakaan.
Mä en saanut missään vaiheessa syötyä mun viiden dollarin lounasta, kun mä puhuin Billie Joeksi paljastuneen pojan kanssa. Mulla oli sen kanssa ihan kivaa, sellaista perushauskaa. Mä en kertonut sille itsestäni muuta kuin nimeni ja syntymäpäiväni, neljäs toukokuuta, eikä sekään kertonut itsestään enempää, mutta mua se ei heäirinnyt. Mä en ollut sitä ihmistyyppiä, joka kertoo itsestään kaiken ja katuu sitten joskus myöhemmin, kun ah niin luotettavalta tuntunut jätkä selittää kaiken sille kertoman eteenpäin.
Lokakuu 1985
Billie Joen PoV
Se sekoili antaumuksella mun Bluen kanssa, ei niin kuin se joskus myöhemmin tulisi sekoilemaan soittaessaan umpihumalassa, vaan se sekoili kielien kanssa. Kitara näytti tuottavan sille aika lailla hankaluuksia, mikä sitä näytti kovasta vaivaavan.
"Perkele tää ei onnistu."
"Ei varmaan niin", mä myöntelin sille, eikä mun ajatukset oikeastaan olleet mukana siinä kohtaa. Mä pystyn edelleen muistamaan, miten mun ajatukset harhailivat jossain kaukana mun ja Annan, mun siskon, jakamasta huoneesta, jossa me nytkin istuttiin, ja josta me oltiin Anna häädetty pois.
Mike laski liioitellun varovasti mun Strat-kopion nojaamaan metsänvihreään seinään, ja kaatui sitten mun sängylle, jonka peitto ja tyyny olivat yhtenä möykkynä saman seinän vieressä. Se veti ne päänsä alle asettuessaan makaamaan vatsalleen ja katseli mua, kun mä nappasin vuorostani Stratini syliini ja annoin aivojen lipua vapaalle samalla, kun sormet näppäilivät kieliä. Se oli ihanaa aivot-off-touhua, vaan istua seinää vasten, pitää sylissä isän mulle ostamaa Bluea ja leikkiä kielillä ilman sen suurempaa ajatusta.
"Mä en oikeesti ikinä opi tota."
"Ai mitä?"
"Soittamaan. Tolleen kun sä."
Mitä tarkoitti, silleen kuin mä? Mike ei koskaan sanonut mitään ihmeellisempiä kohteliaisuuksia, ja toi niin kuin sä oli ilmeisen paljon sanottu siltä. Kaiken lisäksi se oli harmittavan totinen sen sanoessaan, kai sitä oikeasti painoi oppimattomuutensa.
"Et sä siihen kuole", mä vakuutin sille. "Kyllä sä opit."
"En mä opi", se totesi tyhjentävästi. "Mutta ihan sama, mä keksin kyllä jotain."
Kyllä, se keksisi. Mike Dirnt oli ihminen, joka keksisi ihan mitä tahansa saadakseen viettää aikaansa rakastamansa asian kanssa, ja se asia oli musiikki. Tarkemmin sanottuna punk rock oli se asia, jonka puolesta se tuntui elävän tässä maailmassa. The Ramones, Replacements, Hüsker Dü, Dead Kennedys. The Who, The Clash.
Helmikuu 1986
Niin kuin mä tiesin, Mike keksi jotain. Se sai kokeilla yhden meidän tunteman jätkän bassolla, enkä mä yhtään liioittele, jos sanon että se rakastui kertaheitolla. Mulle tuli fiilis, kun mä katsoin sitä, että siitä tulisi vielä jotain, ja mä olin ihan oikeassa. Mike alkoi säästää, se ei ostanut mitään puoleen vuoteen siitä, kun se kokeili yhden Jordanin kamoilla, ja viimein helmikuun viidestoista se sai sen, mitä kaipasi.
San Fransiscon, jonne sen onnistui päästä mun kanssa, syrjäkujilta se löysi pienen, ruman kaupan, joka myi muiden ihmisten sinne unohtamia kamoja. Se oli pieni ja hämyinen, mystisen oloinen liike, jonka ilmeisesti omistaja oli iso, lihava mies, joka istui paperia, klemmareita ja erilaista sälää sisältävän tiskin takana tarkkaillen meitä kuin kanahaukka. Mä pystyn edelleen muistamaan sen järkyttävän pistävän tuijotuksen niskassani, kun Mike tutki itselleen epäominaisen hiljaa ympäristöään. Se mies vahti mun joka ikistä liikettä, mikä oli erittäin vittumaista mun mielestäni, mutta mä en sanonut mitään, hypistelin vain jotain vanhoja vinyylejä, joita mä en edes harkinnut ostavani. Kunhan annoin miehelle tekemistä, kun se vahti, etten mä sujauttanut yhtäkään niistä suuren paitani alle.
Joka tapauksessa sieltä Mike sen löysi. Vanhan, käytetyn Fenderin, jota se piteli käsissään kuin esikoispoikaansa. Se vilkaisi edelleen mua kyyläävää miestä, tarttui bassonsa kaulaan, otti sen syliinsä hellästi.
"Paljon tää maksaa?" Mike kysyi, ja se mies käänsi viimein katseensa pois musta.
"Ei sulla ole niin paljon rahaa."
"Sano nyt vaan, paljonko."
"Kolmesataaviiskymppiä. Lähtee kolmellasadalla."
Miken whippetmäiset piirteet omaavat kasvot sulivat hymyyn. Se taputti housujensa taskua kokeillen, oliko sillä varmasti rahat tallessa. Se laski bassonsa lattialle, varovasti, ja asetti sen nojaamaan epämääräiseen kasaan vaatteita, joka huojui vanhan vahvarin päällä. Hitaasti se kaivoi taskustaan ensin viisikymppisen, sitten satasen, toisen, kolmannen, jotka se oli saanut aiemmin Rodeossa pankissa, jossa virkailija oli joutunut laskemaan sen kahden ja viiden taalan setelit, erinäiset sentit ja yhden ainoan kaksikymppisen kolmeen kertaan. Omistaja katsoi silmät pyöreinä sen toimia, ei se kai ollut koskaan nähnyt niin suurta summaa rahaa, eikä ainakaan tavallista pidemmän melkein nelitoistavuotiaan käsissä.
Mike ojensi rahat sille miehelle, joka hypisteli niitä ensin hetken, nosti silmiensä eteen tarkasteltavaksi, ja ihme ettei haistellut vielä päälle. Se oli selkeästi vakuuttunut siitä, että Mike oli väärentänyt ne, enkä mä voinut estää vahingoniloista virnettä leviämästä kasvoilleni, kun se viimein työnsi setelit taskuunsa ja nyökkäsi Mikea odottamaan sen verran, että se kävisi takahuoneessa. Poika steppaili innoissaan paikallaan, pysähtyi ja painoi silmänsä kiinni, avasi ne uudestaan ja katsoi sitten ensin bassoa, sitten mua, ja käänsi sitten katseensa takahuoneen oven kautta bassoon. Sen bassoon.
Kävi ilmi, että se mies oli käynyt hakemassa kotelon sille vanhalle, vähän kolhuiselle Fenderille. Kotelo oli siinä kunnossa, että se näytti toimineen ruokapöytänä jollain hyvin paljon sotkevalla henkilöllä, siinä oli epämääräisiä tahroja pitkin mustaa pintaa. Mike ei kuitenkaan siitä välittänyt, tarttui vain siihen, katsoi miestä silmiin ja kiitti sitä, edelleen iloisesti hymyillen.
Kadulla mä ehdotin, että mä soittaisin isoveljeni Alenin, mua 22 vuotta vanhemman, hakemaan meidät. Koteloaan käsissään puristava Mike nyökkäsi mulle, me alettiin jäljittää jostain puhelinkoppia, sellaista, jonka laseja ei olisi lyöty sisään, tai jossa ylipäätään olisi toimiva puhelin. Sitä me saatiin etsiä yli puoli tuntia, ja kun me lopulta se löydettiin, mä valitsin ensin Alenin kotinumeron. Ei se tietenkään ollut kotona, sen vaimo vastasi mulle, se oli töissä. Autolla. Niinpä tietysti.
Mä kävin mun vanhemmat sisarukset yksitellen läpi, lopulta jopa soitin äidille, voisiko se tulla hakemaan meidät. Mike syyti avokätisesti mulle kolikoita, joita se kaivoi pohjattomista taskuistaan, niin että mä sain kuulla jokaisen peräjälkeen sanovan olevansa liian kiireisiä. Äiti ehdotti, että mä soittaisin Gregin, Gregoryn, kammottavan isäpuoleni, hakemaan meidät. Mä vilkaisin Mikeä, se odotteli kaikessa rauhassa kotelo sääreen nojaillen, että mä saisin meille jostain järkättyä kyydin. Pitkin hampain mä myönnyin soittamaan sille. Tietenkin se suostui tulemaan hakemaan meidät, lupasi olla paikalla tunnin kuluttua. Irvistellen mä myönnyin siihen, mun ilmeistä Mike luki, kenen kanssa me tultaisiin kotiin. Kun mä viimein löin puhelimen takaisin kannakkeeseensa, ja kolikot kilisivät alas kouruun, mä kerroin, että Greg olisi täällä jonkun tunnin kuluttua. Mike lupautui tarjoamaan mulle juotavaa jossain, olinhan mä jaksanut seikkailla sen kanssa koko lauantaipäivän pitkin San Frasiscoa.
Matkalla mä kysyin, aikoisiko se vanhan tavan mukaan nimetä soittimensa. Hetken mietittyään se virnisti mulle, ja mä jäin katsomaan sitä hämmästyneenä, kun se kertoi nimen, jonka se sille aikoi antaa.
"Fantasiakalsarit."
Ei se sitä tietenkään Fantasiakalsareiksi nimennyt, kunhan kiusasi mua. Se vain halusi nähdä, uskoisinko mä sitä, jos se ehdottaisi jotain ihan idioottia, ja tottahan mä uskoin. Mä olin hyväuskoinen pieni mäntti silloin, olisin uskonut, jos joku olisi sanonut, että kuu lätsähtää Kalifornian päälle. Mulle hekottaen Mike kertoi mulle, että nimeämisen aika olisi joskus myöhemmin, jos koskaan. Mä aloin nauraa sen mukana, ja siinä me hoiputtiin eteenpäin, lyhyt minä, pitkä Mike, ja sen nimetön basso. Meitä tuijotettiin, mutta väliäkö sillä, sillä me hekotettiin fantasiakalsareista koko matka Starbucksiin, jossa me juotiin limpparia, edelleen Fantasiakalsareiden kunniaksi, ja kun Greg tuli hakemaan meitä, me jatkettiin niistä nauramista. Greg ei kertaakaan kommentoinut meidän idioottia naureskelua, mutta varmasti se mainitsi jotain äidille, joka näytti huolestuvan mun mielenterveydestä entistä enemmän. Väliäkö sillä. Pääasia oli, että meillä oli Fantasiakalsarit, sen tasoinen läppä, että sille voisi nauraa vielä kymmenien vuosien kuluttuakin, jos me se muistettaisiin. Ja mehän muistettiin.
A/N: kommenttiaaa ^^
Author: maisamiisa
Genre: one-shot, ömmm... EI angstia, omg pelästykää.
Rating: G
Fandom: Green Day
Pairing: ei ole, mikä on ihmeellistä.
Disclaimer: en omista herroja, niin mukavaa kuin se olisikin.
A/N: pöö.
Tästä ficistähän saa kiittää tasan viittä henkilöä.
Ben Myersiä, joka valoitti tyhmälle suomalaistytölle 80-luvun Rodeota.
Billie Joea, Mike Dirntiä sekä Tré Coolia upean musiikin tekemisestä, valon elämään tuomisesta sekä noin muuten vain elämän pelastamisesta. (eikä unohdeta alkuaikojen Al Sobrantea).
Vergessen Kindiä, joka nyt vaan sattuu olemaan ihana persoona ja saa mut uskomaan taas itseeni. Danke. Hyvää syntymäpäivää, VK
Ja tämähän osallistuu Ilen Älyttömät otsikot-haasteeseen, siitä nimi. x)
Syyskuu 1983
Miken PoV
Mä melkein nauroin, kun se tuli ekan kerran mulle puhumaan.
Se oli pienikokoinen, sen päällä roikkui rusehtava, likainen ja ihan mielettömän iso paita, melkein sen polvissa, yhtään liioittelematta. Sen hiukset näyttivät siltä, että sen joskus pidemmät hiukset oli vedetty tiukalle ponnarille ja katkaistu siitä kuminauhan vierestä, ja sen kaulassa roikkui vaaleanpunainen, varmaan sen siskolta peritty avainnauha, jossa killui murheellisesti vain yksi avain.
Mä olin nähnyt sen pienemmän pojan monia, monia kertoja aiemminkin sen koulun käytävillä. Se oli joko tuijottanut tyhjä ilme kasvoillaan käytävän kattoon tai kuikuillut isossa ryhmässä, välillä sanonut jotain ja saanut kaikki nauramaan.
Tai no, ei se poika oikeastaan tullut mulle puhumaan. Se pyysi anteeksi, koska oli kaatanut vähintään puolet meidän koulun ruokalasta ostetusta, ylihinnoitellusta kahden desin maitopurkista mun housuille ja kengille. Mua nauratti, vaikka siinä ei ollut mitään huvittavaa, mä vittu seisoin keskellä Pinole Valley Schoolin ruokalaa, mun vihertävänruskeisiin housuihin levisi parhaillaan tumma läikkä ja musta valui maitoa lattialle! Silti mua huvitti silloin ihan hirveästi, kun se pienikokoinen jätkä mun edessäni isoine vaatteineen ja isoine silmineen tuijotti mua, ja mä tajusin, että se kai odotti mun sanovan jotain.
"Ei mitään", mä virnistin sille. Se puraisi alahuultaan, vilkaisi mua ja lähti sitten tarjottimineen ulos ovesta.
Mä kuikuilin ympärilleni ruokasalissa. Joka paikassa oli enemmän tai vähemmän täyttä, eikä mua huvittanut nyhjätä koko päivää. Parempi lähteä ulos vaan kun siihen oli mahdollisuus, ehkä mä voisin jaksaa kolme viimeistä tuntia.
Se poika kyyhötti tammen alla pihan reunassa. Mä vilkuilin ympärilleni, mun koko luokkani nyhjötti sisällä, vaikka ulkona oli ihan kiva ilma, ja mussuttivat eväitä, jotka niiden äidit oli niille pakanneet. Mä ravistin päätäni huomaamattomasti, työnsin kateellisuuden pistoksen pois mielestäni, ja lähdin sitten tammen luo.
"Voinks mä istua sun viereen?" mä kysyin siltä pieneltä hemmolta. Se katsoi mua säikähtäneenä, ja sitten ehkä vähän... innostuneena?
"Totta kai", se lupasi oravaäänellään. Mä asetuin sen viereen nojaamaan siihen jättimäiseen tammeen, ainoaan puuhun lähimaillakaan.
Mä en saanut missään vaiheessa syötyä mun viiden dollarin lounasta, kun mä puhuin Billie Joeksi paljastuneen pojan kanssa. Mulla oli sen kanssa ihan kivaa, sellaista perushauskaa. Mä en kertonut sille itsestäni muuta kuin nimeni ja syntymäpäiväni, neljäs toukokuuta, eikä sekään kertonut itsestään enempää, mutta mua se ei heäirinnyt. Mä en ollut sitä ihmistyyppiä, joka kertoo itsestään kaiken ja katuu sitten joskus myöhemmin, kun ah niin luotettavalta tuntunut jätkä selittää kaiken sille kertoman eteenpäin.
Lokakuu 1985
Billie Joen PoV
Se sekoili antaumuksella mun Bluen kanssa, ei niin kuin se joskus myöhemmin tulisi sekoilemaan soittaessaan umpihumalassa, vaan se sekoili kielien kanssa. Kitara näytti tuottavan sille aika lailla hankaluuksia, mikä sitä näytti kovasta vaivaavan.
"Perkele tää ei onnistu."
"Ei varmaan niin", mä myöntelin sille, eikä mun ajatukset oikeastaan olleet mukana siinä kohtaa. Mä pystyn edelleen muistamaan, miten mun ajatukset harhailivat jossain kaukana mun ja Annan, mun siskon, jakamasta huoneesta, jossa me nytkin istuttiin, ja josta me oltiin Anna häädetty pois.
Mike laski liioitellun varovasti mun Strat-kopion nojaamaan metsänvihreään seinään, ja kaatui sitten mun sängylle, jonka peitto ja tyyny olivat yhtenä möykkynä saman seinän vieressä. Se veti ne päänsä alle asettuessaan makaamaan vatsalleen ja katseli mua, kun mä nappasin vuorostani Stratini syliini ja annoin aivojen lipua vapaalle samalla, kun sormet näppäilivät kieliä. Se oli ihanaa aivot-off-touhua, vaan istua seinää vasten, pitää sylissä isän mulle ostamaa Bluea ja leikkiä kielillä ilman sen suurempaa ajatusta.
"Mä en oikeesti ikinä opi tota."
"Ai mitä?"
"Soittamaan. Tolleen kun sä."
Mitä tarkoitti, silleen kuin mä? Mike ei koskaan sanonut mitään ihmeellisempiä kohteliaisuuksia, ja toi niin kuin sä oli ilmeisen paljon sanottu siltä. Kaiken lisäksi se oli harmittavan totinen sen sanoessaan, kai sitä oikeasti painoi oppimattomuutensa.
"Et sä siihen kuole", mä vakuutin sille. "Kyllä sä opit."
"En mä opi", se totesi tyhjentävästi. "Mutta ihan sama, mä keksin kyllä jotain."
Kyllä, se keksisi. Mike Dirnt oli ihminen, joka keksisi ihan mitä tahansa saadakseen viettää aikaansa rakastamansa asian kanssa, ja se asia oli musiikki. Tarkemmin sanottuna punk rock oli se asia, jonka puolesta se tuntui elävän tässä maailmassa. The Ramones, Replacements, Hüsker Dü, Dead Kennedys. The Who, The Clash.
Helmikuu 1986
Niin kuin mä tiesin, Mike keksi jotain. Se sai kokeilla yhden meidän tunteman jätkän bassolla, enkä mä yhtään liioittele, jos sanon että se rakastui kertaheitolla. Mulle tuli fiilis, kun mä katsoin sitä, että siitä tulisi vielä jotain, ja mä olin ihan oikeassa. Mike alkoi säästää, se ei ostanut mitään puoleen vuoteen siitä, kun se kokeili yhden Jordanin kamoilla, ja viimein helmikuun viidestoista se sai sen, mitä kaipasi.
San Fransiscon, jonne sen onnistui päästä mun kanssa, syrjäkujilta se löysi pienen, ruman kaupan, joka myi muiden ihmisten sinne unohtamia kamoja. Se oli pieni ja hämyinen, mystisen oloinen liike, jonka ilmeisesti omistaja oli iso, lihava mies, joka istui paperia, klemmareita ja erilaista sälää sisältävän tiskin takana tarkkaillen meitä kuin kanahaukka. Mä pystyn edelleen muistamaan sen järkyttävän pistävän tuijotuksen niskassani, kun Mike tutki itselleen epäominaisen hiljaa ympäristöään. Se mies vahti mun joka ikistä liikettä, mikä oli erittäin vittumaista mun mielestäni, mutta mä en sanonut mitään, hypistelin vain jotain vanhoja vinyylejä, joita mä en edes harkinnut ostavani. Kunhan annoin miehelle tekemistä, kun se vahti, etten mä sujauttanut yhtäkään niistä suuren paitani alle.
Joka tapauksessa sieltä Mike sen löysi. Vanhan, käytetyn Fenderin, jota se piteli käsissään kuin esikoispoikaansa. Se vilkaisi edelleen mua kyyläävää miestä, tarttui bassonsa kaulaan, otti sen syliinsä hellästi.
"Paljon tää maksaa?" Mike kysyi, ja se mies käänsi viimein katseensa pois musta.
"Ei sulla ole niin paljon rahaa."
"Sano nyt vaan, paljonko."
"Kolmesataaviiskymppiä. Lähtee kolmellasadalla."
Miken whippetmäiset piirteet omaavat kasvot sulivat hymyyn. Se taputti housujensa taskua kokeillen, oliko sillä varmasti rahat tallessa. Se laski bassonsa lattialle, varovasti, ja asetti sen nojaamaan epämääräiseen kasaan vaatteita, joka huojui vanhan vahvarin päällä. Hitaasti se kaivoi taskustaan ensin viisikymppisen, sitten satasen, toisen, kolmannen, jotka se oli saanut aiemmin Rodeossa pankissa, jossa virkailija oli joutunut laskemaan sen kahden ja viiden taalan setelit, erinäiset sentit ja yhden ainoan kaksikymppisen kolmeen kertaan. Omistaja katsoi silmät pyöreinä sen toimia, ei se kai ollut koskaan nähnyt niin suurta summaa rahaa, eikä ainakaan tavallista pidemmän melkein nelitoistavuotiaan käsissä.
Mike ojensi rahat sille miehelle, joka hypisteli niitä ensin hetken, nosti silmiensä eteen tarkasteltavaksi, ja ihme ettei haistellut vielä päälle. Se oli selkeästi vakuuttunut siitä, että Mike oli väärentänyt ne, enkä mä voinut estää vahingoniloista virnettä leviämästä kasvoilleni, kun se viimein työnsi setelit taskuunsa ja nyökkäsi Mikea odottamaan sen verran, että se kävisi takahuoneessa. Poika steppaili innoissaan paikallaan, pysähtyi ja painoi silmänsä kiinni, avasi ne uudestaan ja katsoi sitten ensin bassoa, sitten mua, ja käänsi sitten katseensa takahuoneen oven kautta bassoon. Sen bassoon.
Kävi ilmi, että se mies oli käynyt hakemassa kotelon sille vanhalle, vähän kolhuiselle Fenderille. Kotelo oli siinä kunnossa, että se näytti toimineen ruokapöytänä jollain hyvin paljon sotkevalla henkilöllä, siinä oli epämääräisiä tahroja pitkin mustaa pintaa. Mike ei kuitenkaan siitä välittänyt, tarttui vain siihen, katsoi miestä silmiin ja kiitti sitä, edelleen iloisesti hymyillen.
Kadulla mä ehdotin, että mä soittaisin isoveljeni Alenin, mua 22 vuotta vanhemman, hakemaan meidät. Koteloaan käsissään puristava Mike nyökkäsi mulle, me alettiin jäljittää jostain puhelinkoppia, sellaista, jonka laseja ei olisi lyöty sisään, tai jossa ylipäätään olisi toimiva puhelin. Sitä me saatiin etsiä yli puoli tuntia, ja kun me lopulta se löydettiin, mä valitsin ensin Alenin kotinumeron. Ei se tietenkään ollut kotona, sen vaimo vastasi mulle, se oli töissä. Autolla. Niinpä tietysti.
Mä kävin mun vanhemmat sisarukset yksitellen läpi, lopulta jopa soitin äidille, voisiko se tulla hakemaan meidät. Mike syyti avokätisesti mulle kolikoita, joita se kaivoi pohjattomista taskuistaan, niin että mä sain kuulla jokaisen peräjälkeen sanovan olevansa liian kiireisiä. Äiti ehdotti, että mä soittaisin Gregin, Gregoryn, kammottavan isäpuoleni, hakemaan meidät. Mä vilkaisin Mikeä, se odotteli kaikessa rauhassa kotelo sääreen nojaillen, että mä saisin meille jostain järkättyä kyydin. Pitkin hampain mä myönnyin soittamaan sille. Tietenkin se suostui tulemaan hakemaan meidät, lupasi olla paikalla tunnin kuluttua. Irvistellen mä myönnyin siihen, mun ilmeistä Mike luki, kenen kanssa me tultaisiin kotiin. Kun mä viimein löin puhelimen takaisin kannakkeeseensa, ja kolikot kilisivät alas kouruun, mä kerroin, että Greg olisi täällä jonkun tunnin kuluttua. Mike lupautui tarjoamaan mulle juotavaa jossain, olinhan mä jaksanut seikkailla sen kanssa koko lauantaipäivän pitkin San Frasiscoa.
Matkalla mä kysyin, aikoisiko se vanhan tavan mukaan nimetä soittimensa. Hetken mietittyään se virnisti mulle, ja mä jäin katsomaan sitä hämmästyneenä, kun se kertoi nimen, jonka se sille aikoi antaa.
"Fantasiakalsarit."
Ei se sitä tietenkään Fantasiakalsareiksi nimennyt, kunhan kiusasi mua. Se vain halusi nähdä, uskoisinko mä sitä, jos se ehdottaisi jotain ihan idioottia, ja tottahan mä uskoin. Mä olin hyväuskoinen pieni mäntti silloin, olisin uskonut, jos joku olisi sanonut, että kuu lätsähtää Kalifornian päälle. Mulle hekottaen Mike kertoi mulle, että nimeämisen aika olisi joskus myöhemmin, jos koskaan. Mä aloin nauraa sen mukana, ja siinä me hoiputtiin eteenpäin, lyhyt minä, pitkä Mike, ja sen nimetön basso. Meitä tuijotettiin, mutta väliäkö sillä, sillä me hekotettiin fantasiakalsareista koko matka Starbucksiin, jossa me juotiin limpparia, edelleen Fantasiakalsareiden kunniaksi, ja kun Greg tuli hakemaan meitä, me jatkettiin niistä nauramista. Greg ei kertaakaan kommentoinut meidän idioottia naureskelua, mutta varmasti se mainitsi jotain äidille, joka näytti huolestuvan mun mielenterveydestä entistä enemmän. Väliäkö sillä. Pääasia oli, että meillä oli Fantasiakalsarit, sen tasoinen läppä, että sille voisi nauraa vielä kymmenien vuosien kuluttuakin, jos me se muistettaisiin. Ja mehän muistettiin.
A/N: kommenttiaaa ^^
Kommentit